Braveheart – Taipumaton (1995)

Braveheart on Mel Gibsonin ohjaama ”historiallinen” elokuva, joka kertoo skotlantilaisesta William Wallacesta, joka nostaa skotlantilaiset vastustamaan ja taistelemaan Englannin kuninkaan Edward I:n tyranniaa vastaan. Lainausmerkeissä ”historiallinen” siksi, että elokuvassa on otettu paljon ”taiteellisia vapauksia” todellisesta historiasta draaman kehittämiseksi ja tarinankerronnan jouhevoittamiseksi. Times-lehti mm. sijoitti elokuvan kakkoseksi v.2009 tekemässään ”Historiallisesti epätarkimmat elokuvat”.

Minua nämä epätarkkuudet eivät juurikaan häirinneet (tämä johtuu tietysti pitkälti siitä, että 1200-luvun brittihistoria ei ole mikään vahvuusala). Oikeastaan nämä epätarkkuudet/-uskottavuudet liittyivät mielestäni enemmän juonellisiin ratkaisuihin. Eli muutamat juonenkäänteet olisivat mielestäni olleet epäuskottavia, vaikka tarina olisi perustunut täysin fantasiaan. Elokuvassa on lisäksi aika paljon Gibsonmaista paatosta, joka on tuttua monista muistakin hänen elokuvistaan, jota entisestään korostaa hänen oma näyttelijänsuorituksensa pääroolissa.

Tästä kaikesta huolimatta Braveheart onnistuu kuitenkin olemaan yllättävän viihdyttävä elokuva (ottaen huomioon vielä lähes kolmen tunnin keston). Siinä on seikkailua, draamaa ja värikkäitä henkilöhahmoja. Erityismaininnan elokuva mainitsee mielestäni kahdesta asiasta, joista ensimmäinen on musiikki. Harvoin sitä elokuvaa katsellessa huomaa kuuntelevansa ja eläytyvänsä kohtauksiin musiikin kautta. Erityisesti elokuvan perusteema on hieno sävellys ja tuo mieleeni vähän Taru Sormusten Herroista elokuvan tunnusmusiikit tyylissään.

Toinen erityismaininta  menee taistelukohtauksille, jotka ovat mielestäni todella onnistuneesti toteutettuja (vielä kun ottaa huomioon, että v. 1995 näitä ei vielä paljoa tietokoneilla voinut tehdä). Kohtauksissa on onnistuttu kuvaamaan hyvin sitä sekasortoa kun kaksi ihmismassaa törmää toisiinsa ja alkaa silmittömästi silpomaan ja murskaamaan toisiaan erilaisilla välineillä. Uskottavuutta tuo myös se, että väkivallan raakuus ja rujous näytetään katsojalle. Päät murskaantuvat, nuolet lävistävät päitä, miekat katkovat raajoja ja kirveet päitä ja niin edelleen.

Kaiken kaikkiaan Braveheart on siis ihan viihdyttävä keskiaikainen seikkailuelokuva, eikä sitä pidä ottaa liian vakavasti. Oma ylimääräinen ”herkkuni” elokuvassa on rehevä skotlannin murre, jota viljellään runsaasti.

Arvosana: 7/10

“There's a difference between us. You think the people of this country exist to provide you with position. I think your position exists to provide those people with freedom. And I go to make sure that they have it.”

-William Wallace

Pilvikartasto (Cloud Atlas), 2012

Pilvikartasto on hämmentävä elokuva. Aivan kirjaimellisesti. Elokuvassa pyörii limittäin 6 eri tarinalinjaa, jotka kaikki sijoittuvat eri aikoihin. Varhaisin näistä sijoittuu v. 1849, yksi sijoittuu 1930-luvulle, yksi 1970-luvulle, yksi nykypäivään, yksi vuoteen 2144 ja yksi vielä kauemmas tulevaisuuteen. Jokaisessa tarinassa on eri hahmot ja näiden hyvin irralliselta tuntuvien tarinoiden välillä hypitään täysin sattumanvaraisesti.

Tämä kaikki siis lähtee liikkeelle ilman minkäänlaista johdantoa tms., joka selittäisi katsojalle mistä on kysymys. Tarinoiden ensimmäisessä kohtauksessa näkyy vain vuosi, johon kyseinen tarina sijoittuu ja siitä lähdetään. Yksittäiset tarinat tuntuvat lähtevän myös liikkeelle joko keskeltä tarinaa, tai niissä saattaa olla takaumia tai muita poikkeavuuksia kronologiseen tarinankerrontaan.  Lisäksi elokuvan näyttelijät (pääosissa Tom Hanks ja Halle Berry) tekevät elokuvassa lukuisia eri rooleja. Hanksilla ja Berryllä on molemmilla 6 eri roolia eri hahmoina eri tarinalinjoissa ja myös koko muu näyttelijäkaarti tekee ”multi-rooleja”. Osa maskeerauksista on niin rajuja (mm. miesnäyttelijöitä naisina ja toisinpäin), että osa kunkin näyttelijän rooleista paljastui minulle vasta lopputeksteissä.

Ei siis ihme, että katsoja on aluksi aivan pihalla!

Pikkuhiljaa elokuvan edetessä yksittäisiin tarinoihin alkaa kuitenkin päästä kiinni. Yksittäiset tarinat ovat pääosin mielenkiintoisia ja jännittäviä, mutta niiden yhteys toisiinsa jää hyvin ohueksi. Tätä yhteennivoutumista katsoja saa odottaa turhaan. Mietin myös koko elokuvan ajan mikä merkitys ja yhteys saman näyttelijän näyttelemillä eri hahmoilla on eri tarinalinjoissa, mutta sellaistakaan ei selkeästi katsojalle tarjota.

Elokuva on lähes kolmetuntinen, mutta jotenkin se ei vaikuta pitkältä, sillä eihän siitä jää kuin alle puoli tuntia aikaa per tarinalinja. Välillä tulee kyllä hieman ”musiikkivideomainen” olo kun kohtauksista hypitään toiseen täysin summittaisessa järjestyksessä. Elokuva on kyllä mielenkiintoinen ja erilaisuutensa takiakin mielestäni jo katsomisen arvoinen. Arvostan aina kun elokuvantekijät eivät tyydy perinteisiin kaavoihin vaan lähtevät koittamaan uusia kuvioita.

Kuten jo ensimmäisessä lauseessa totesin,  kuvailisin elokuvaa yhdellä sanalla: ”hämmentävä”. Katsojalle ei tarjota selkeää vastausta tai ”opetusta”, vaan elokuvan tarinat jättävät tilaa paljolle tulkinnalle. Jostain syystä (jota en ehkä täysin osaa kuvatakaan) pidin kuitenkin elokuvasta, ainakin luulen niin.

Hämmentävää, tosiaan… Kannattaa katsoa itse.

Arvosana: 8/10

“Our lives are not our own. From womb to tomb, we are bound to others. Past and present. And by each crime and every kindness, we birth our future.”

-Sonmi-451

Yksi Lensi Yli Käenpesän (One Flew Over The Cuckoo’s Nest), 1975

Yksi lensi yli käenpesän kuulu siihen harvinaiseen joukkoon, joka on onnistunut Oscar-gaalassa putsaamaan pöydältä viisi arvostetuinta Oscaria (paras elokuva, paras miespääosan esittäjä, paras naispääosan esittäjä, paras ohjaus, paras käsikirjoitus). Aiemmin tämän oli tehnyt vain vuonna 1934 ilmestynyt “Tapahtuipa eräänä yönä”, joka löytyy myös IMDb:n listalta 150 parhaan joukosta. Myöhemmin samaan on pystynyt myös vuonna 1991 ilmestynyt Uhrilampaat (sijalla 23).

Elokuva kertoo R.P.Murphy-nimisestä miehestä, joka on joutunut elämänsä aikana monenlaisiin hankaluuksiin ja päätyy loppujen lopuksi hullujen huoneelle. Murphya näyttelee mestarillisesti Jack Nicholson, joka on yksi ehdottomista suosikkinäyttelijöistäni.  Koko elokuvan ajan on hieman epäselvää se, onko Murphy todellakin hullu vai vain “ongelmatapaus”, joka ei oikein sovellu yhteiskuntaan. Elokuva kertoo Murphyn elämästä hullujen huoneella ja hänen ystävystymisestään muihin asukkeihin.

Juonen sijaan elokuva nojaa paljon vahvoihin näyttelijäsuorituksiin Nicholson keulanaan. Naispääosa-oscarin elokuvasta sai hullujenhuoneen päähoitajaa näyttelevä Louise Fletcher, joka kieltämättä tekee mainion suorituksen. Sivuosissa nähdään myös hyviä suorituksia, mm. Danny DeVito, Sydney Lassick ja Christopher Lloyd (tuttu “Paluu tulevaisuuteen elokuvista”).

Paikoittain elokuva tuntuu hieman toistavan itseään ja junnaavan paikallaan, tätähän se hullujen huoneen arki tosin on. Keskeisiä henkilöhahmoja on useita ja näitä kaikkia rakennetaan huolellisesti pitkin elokuvaa. ”Hullujen” välille rakentuva ystävyys ja yhteishenki on jotenkin sympaattista. Elokuva käsittelee mielenkiintoista teemaa: Emmekö me kaikki ole jollain mittapuulla vähän hulluja? Pienet asiat tekevät meidät onnelliseksi ja me kaikki toivomme, että meitä kohdeltaisiin oman arvomme mukaisesti.

Yksi lensi yli käenpesän on toiminut esikuvana lukuisille myöhemmille elokuville ja tv-sarjoille, jotka sijoittuvat hullujen huoneelle. Se on miehitetty loistavilla näyttelijöillä ja hahmot ovat hyvin rakennettuja. Pientä dynamiikkaa juonessa voisi enemmän olla, sillä hetkittäin elokuvaa seuratessa tuntuu kuin olisi itsekin hullujen huoneella. Ehkä se on tarkoituskin…

Arvosana: 8/10

“I must be crazy to be in a loony bin like this.”

-R.P. McMurphy

Seitsemän Samuraita (Shichinin no samurai), 1954

Akira Kurosawan Seitsemän Samuraita on klassikko isolla K:lla. Maailman ylivoimaisesti tunnetuin samurai-elokuva on toiminut innoittajana lukuisille ohjaajille  elokuvan historiassa aina nykypäivään saakka.

Miltä elokuva sitten näyttää lähes 60 vuotta julkaisemisensa jälkeen nykykatsojan silmään? On sanottava, että Seitsemän Samuraita ei todellakaan ole sieltä kevyimmästä päästä elokuvia. Elokuva alkaa useita minuutteja kestävillä alkuteksteillä, joita säestää tuomiollinen patarumpujen kumina. Tässä voi jo perheen herkimmillä mennä heti luu kurkkuun. Elokuvalla on kokonaiskestoa kunnioitettavat lähes 3 ja puoli tuntia (!!!), joten kyseessä on aikamoinen eepos.

Elokuva sijoittuu 1500-luvun Japaniin ja kertoo pienestä maalaiskylästä, jonka satoa uhkaa ryöstelevä rosvojoukko. Muutama kyläläinen lähtee kylästä etsimään samurai-taistelijoita suojelemaan kylää näiltä rosvoilta.

Elokuvan tarina rakentuu todella hidastempoisesti, eikä elokuvan puoliväliin mennessä ole vielä kovin pitkälle päästy. Loppupuolen taistelu rosvojoukkoja vastaan on sekin mielestäni todella pitkälliseksi venytetty. Elokuvaa olisi helposti voinut tiivistää tunnin tai puolitoista ja tarinasta olisi saanut paljon  dynaamisemman. Aika raskas se on yhdeltä istumalta katsottavaksi.

Toinen ongelma elokuvassa on mielestäni kohtausten rakenne. Varsinkin elokuvan alkupuoli koostuu paikoin hyvin lyhyistä, paikasta toiseen pomppivista kohtauksista, joita ei juurikaan liitetä toisiinsa. Näin tarinan kerronnasta tulee paikoin pirstaleista, ja hitaasta temposta huolimatta katsoja joutuu pinnistelemään pysyäkseen kärryillä ketkä hahmot nyt ovat missä ja mitä tekemässä.

Seitsemässä Samuraissa on kuitenkin myös omat hyvät puolensa. Tarina on periaatteessa mielenkiintoinen (tosin pitkitetty), siinä on muutamia hyviä näyttelijöitä ja paikoin se onnistuu olemaan jopa ”lapsekkaan” hupaisa kun Samurait ja kyläläiset ja rosvot huutavat ja juoksevat ympäriinsä mutaisessa kylässä toisiaan miekoilla hutkien.

En kiistä Seitsemän Samurain paikkaa elokuvahistoriassa, mutta sellaiseksi se minulle jää. Aivan kuin katsoisi jotain muinaisjäännettä menneiltä ajoilta. Siinä on oma historiallinen viehätyksensä, mutta moni muu saman aikakauden elokuva on kestänyt kyllä aikaa paljon paremmin. Suosittelen katsomaan lähinnä kulttuuritekona ja itsensä sivistämisen vuoksi, elokuvalliset perusteet jäävät vähäisiksi.

Arvosana: 6/10

“A good fort needs a gap. The enemy must be lured in. So we can attack them. If we only defend, we lose the war.”
-Kambei Shimada

The Great Gatsby – Kultahattu, 2013

The Great Gatsby – Kultahattu –elokuva perustuu F. Scott Fitzgeraldin vuonna 1925 julkaistuun romaaniin Kultahattu. Se sijoittuu 1920-luvun New Yorkiin ja kertoo mystisestä, upporikkaasta miehestä nimeltä Jay Gatsby. Hän järjestää luksuskartanossaan kaupungin mittavimpia juhlia, jonne saapuu väkeä läheltä ja kaukaa, mutta kukaan näistä vieraista tai muistakaan ei tunnu tietävän hänestä juuri mitään. Mistä hän tulee, kuka hän on ja mistä hänen mittava omaisuutensa on peräisin?

Elokuva maalaa 1920-luvun hohdon värikkäästi katsojien silmien eteen. Musiikki, vaatteet, miljöö ja niin edelleen. Elokuva on jo itsessäänkin hienoa katseltavaa, visuaalinen nautinto. Tyyli ei ole aivan 100%:sesti 1920-lukua, vaan siihen on lisätty hieman vivahteita myös myöhemmiltä ajoilta (esimerkiksi musiikki, joka Gatsbyn bileissä soi, voisi hyvin soida myös v. 2013). Tämä on kuitenkin tehty onnistuneesti ja hyvällä maulla, joten pidän sitä ainoastaan positiivisena asiana.

Leonardo di Caprio on ehdottomasti elokuvan kantava voima. En ole nähnyt di Capriolta yhtään huonoa roolisuoritusta, enkä yhtään huonoa elokuvaa, eikä Gatsby tee poikkeusta (täsmennyksenä voisi lisätä, että en ole nähnyt The Beachia, enkä kuulemieni kommenttien perusteella ikinä aiokaan katsoa, pysyypä ainakin di Caprion sarja kirjoissani puhtaana). Di Caprio tekee todella hienon roolisuorituksen moniulotteisena ja vaikeasti avautuvana mysteerisenä Gatsbyna, jättäen elokuvan lähes koko muun näyttelijäkaartin täysin varjoonsa. Joel Edgerton tekee tosin hienon sivuosaroolin, mutta esimerkiksi isossa roolissa olevan Tobey Maguiren ilmeettömyys ei oikein vakuuta (tässäkään elokuvassa).

The Great Gatsby tarjoaa hienot 1920-luvun puitteet, loistavaa näyttelijätyötä (di Caprio ja Edgerton) ja hienon tarinan, jossa on dramaattinen loppuratkaisu. Kritiikkinä täytyy sanoa, että juonta olisi ehkä voinut hieman tiivistää, sillä elokuvan jälkimmäisellä puoliskolla tapahtuu pieni intensiteetin lasku.

Suosittelen elokuvaa kaikille laatuelokuvien ystäville. Hillitöntä toimintaa elokuva ei tarjoa, mutta draamaa ja hienon, omaperäisen tarinan kylläkin.

Arvosana: 8/10

“I knew it was a great mistake for a man like me to fall in love...”

-Jay Gatsby