Hyvät, pahat ja rumat (The Good, The Bad, The Ugly), 1966

Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo) on Sergio Leonen ohjaama ns. ”dollaritrilogian” kolmas ja viimeinen osa. Elokuva on listan parhaiten sijoittunut ei-yhdysvaltalainen elokuva ja trilogian kaksi ensimmäistä elokuvaa (”Kourallinen dollareita” ja ”Vain muutaman dollarin tähden”) löytyvät nekin muuten IMDb:n top 250 listalta sijoilta 111 ja 224. Pääosaa kaikissa kolmessa elokuvassa näyttelee kukas muu kuin Clint Eastwood.

Elokuvan suomenkielinen nimi on siinä mielessä harhaanjohtava, että suoran käännöksen mukaan nimen pitäisi olla ”Hyvä, paha ja ruma”. Tämä suora käännös kertoo jo paljon juonesta, joka rakentuu näiden kolmen henkilöhahmon tarinoiden päälle, jotka sekoittuvat elokuvan mittaan heidän kaikkien tavoitellessa Etelävaltioiden armeijalta varastettua ja salaiseen paikkaan piilotettua kulta-aarretta.

Se, että Eastwood on elokuvan ”hyvä”, on mielestäni melko harhaanjohtava nimitys. Maailmassa, jossa lähes jokainen vastaantulija on roisto, huijari, juoppo tai muuten vaan hulttio, ”hyvienkin” on osattava pelata samoilla säännöillä ja tähän rooliin kivikasvoinen Eastwood sopii erinomaisesti. Hän ei epäröi huijata itselleen roistojen kiinniottamisesta saatavia palkkiorahoja tai jättää roistoa yksin keskelle autiomaata. Hän on olosuhteiden takia pakotettu liittoutumaan ”ruman” kanssa kulta-aarteen löytämiseksi ja tämä molemminpuolinen epäluottamus yhdistettynä yhteiseen tavoitteeseen luo koko elokuvan ajaksi todella mielenkiintoisen jännitteen.

Tästä elokuvasta ei varmastikaan voi kirjoittaa arvostelua mainitsematta musiikin säveltänyttä Ennio Morriconea, jonka musiikkia kuullaan tämän trilogian lisäksi mm. myös eräässä toisessa mainiossa lännenelokuvassa ”Huuliharppukostaja”. Morriconen sävellykset luovatkin todella hienon äänimaailman elokuvalle olematta kuitenkaan liian päällekäyviä. Elokuvassa on erittäin hienosti käytetty hiljaisuutta luomaan painostavaa tunnelmaa jännittävissä kohdissa. Elokuvan huipennus, jossa ”hyvä”, ”paha” ja ”ruma” ottavat toisistaan mittaa ”kolmintaistelussa” on erinomainen esimerkki.

Hyvät, pahat ja rumat on lännenelokuvien kiistaton klassikko ja lajityypin ystävien ehdoton valinta. Helteisen autiomaan tunnelmaa maalaillaan niin, että kurkkua alkaa jo sohvallakin kuivamaan. Muutama kohtaus elokuvassa olisi mielestäni kaivannut pientä terävöittämistä tai niiden poisjättämistä olisi voinut harkita (esimerkiksi Pohjois- ja Etelävaltioiden joukkojen välinen taistelu vanhasta sillasta), sillä aivan koko 2 h 41 min kestoa elokuvan intensiteetti ei kestä.

Arvosana: 8/10

”You see, in this world there's two kinds of people, my friend: Those with loaded guns and those who dig. You dig”

-“Blondie” (=Eastwood)

Fight Club, 1999

Fight Club on Chuck Palahniuk:in kirjaan perustuva elokuva, jossa Edward Nortonin näyttelemä mies tutustuu liikematkallaan Brad Pittin näyttelemään Tyler Durdeniin ja päätyy asumaan tämän luokse kun hänen oma asuntonsa palaa epäilyttävissä olosuhteissa. Yhdessä miehet alkavat pitää työhönsä ja/tai elämäänsä turhautuneille miehille iltaisin "tappelukerhoa", jossa jäsenet tappelevat paljain käsin toisiaan vastaan. Tylerin ja Nortonin näyttelemän nimettömän kertojan välejä mutkistaa lisäksi Marla niminen nainen, johon kaksikolla on hyvin ristiriitaiset tunteet (Todellakin, tajusin vasta elokuvan jälkeen tätä arvostelua kirjoittaessani, että Nortonin näyttelemän hahmon nimeä ei mainita koko elokuvan aikana. Tähän nimiasiaan liittyy eräs mielenkiintoinen käänne, jota en tässä kuitenkaan avaa sen enempää, etten tulisi paljastaneeksi liikaa elokuvan juonesta).

Elokuva on koruton kuvaus kertojan (=Norton) elämän luisusta ja merkityksettömyydestä, jonka ainoaksi sisällöksi muodostuu iltaisin järjestettävät tappelut. Tästä muodostuu mielenkiintoinen kontrasti arkisen ja harmaan toimistotyön arjelle ja hikisen ja verisen väkivallan tuomille adrenaliiniryöpyille. Nuorten vihaisten ja turhautuneiden miesten patoutunut raivo pääsee purkautumaan iltaisin hallitussa ympäristössä "oikeutetusti" ilman sivullisia. Kertojan ja Durdenin järjestämästä Fight Club:ista muodostuu eräänlainen salakerho, josta ei ole lupa puhua ulkopuolisten kanssa ja johon päästäkseen on suoritettava eräänlainen "jäsenyysriitti" (eli osallistua tappeluun).

Norton tekee elokuvassa erinomaisen näyttelijänsuorituksen, jossa on nähtävissä samoja piirteitä kuin vuotta aiemmin ilmestyneessä American History X:ssä (josta Norton kahmaisi itselleen Oscar-ehdokkuudenkin). Brad Pitt toimi myös hyvin Durdenin roolissa eräänlaisena kertojan "idolina". Tämä aisapari sopii hyvin yhteen ja luo mielenkiintoisen ja ristiriitaisen parivaljakon, jonka välinen suhde ja sen kehittyminen muodostaa elokuvan punaisen langan.

Fight Club jos mikä on elokuva, jota ei voi arvostella ennen kuin sen on nähnyt loppuun saakka, sillä elokuvan loppuratkaisu on yksi elokuvahistorian hienoimpia (ellei jopa hienoin). Se pistää koko elokuvan aivan uudenlaiseen perspektiiviin ja laittaa katsojan miettimään kaikkea näkemäänsä. Minulle ainakin heräsi heti halu katsoa elokuva uudestaan. Suosittelen! Tämä on yksi niistä elokuvista, joka voisi jopa olla omassa top 10:ssänikin.

Arvosana: 10/10

”Welcome to Fight Club. The first rule of Fight Club is: you do not talk about Fight Club. The second rule of Fight Club is: you DO NOT talk about Fight Club! Third rule of Fight Club: someone yells "stop!", goes limp, taps out, the fight is over. Fourth rule: only two guys to a fight. Fifth rule: one fight at a time, fellas. Sixth rule: No shirts, no shoes. Seventh rule: fights will go on as long as they have to. And the eighth and final rule: if this is your first time at Fight Club, you have to fight.”

-Tyler Durden

Kummisetä (Godfather), 1972

Kummisetä. Yksi elokuvahistorian ehkä legendaarisimpia elokuvia. Mario Puzon romaanin pohjalta tehty elokuva on koko mafiagenren isä ja äiti sekä isoäiti ja isoisä. Tälle elokuvalle ovat velkaa kaikki myöhemmin tehdyt mafiafilmatisoinnit kuten Mafiaveljet (Goodfellas), Donnie Brasco, The Departed, Casino, Sopranos ja niin edelleen. Elokuva voitti jo aikanaan parhaan elokuvan oscarin ja seuraavan 40 vuoden aikana se on paaluttanut asemansa yhdeksi elokuvahistorian merkittävimpiä elokuvia. Voisi sanoa, että Kummisetä on oma instituutionsa.

Nämä lähtökohdat eivät todellakaan helpota arvostelun kirjoittamista, sillä tuntuu, että puolikkaankin negatiivisen kommentin sanominen elokuvasta olisi suoranainen pyhäinhäväistys. Onneksi sellaisia ei paljon ole ja nekin harvat liittyvät lähinnä siihen, että elokuva pitää osata nähdä oman aikansa tuotteena. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että jotkut elokuvan klassiset sitaatit (kuten ”I’ll make him an offer he can’t refuse”) ovat muodostuneet niin tunnetuiksi, että elokuvaa katsoessa ne saattavat tuntua ”puhkikulutetuilta”. Näitä ja kuuluisia kohtauksia (kuten hevosenpää sängyssä) on lainattu ja kopioitu niin monissa yhteyksissä jälkikäteen. Elokuvan juoni etenee myös ajalleen tyypillisesti hyvin verkkaisesti ja tarinaa rakennetaan huolella, jonkun nykykatsojan silmiin tempo saattaa olla jopa liian verkkainen.

Kummisetää ei tietysti voi syyttää omasta ”klassikkoudestaan”. Mielestäni elokuvan tarina on rakennettu hienosti. Alun iloinen häätunnelma luo hienon kontrastin muuten aika synkeälle elokuvalle, jossa siirrytään pikkuhiljaa kohti veristä mafiasotaa. Marlon Brandon näyttelemä Corleonen mafiaperheen pää (itse Kummisetä) kuuluu vielä siihen vanhaan sukupolveen, jonka voiman aikoihin mafiaperheet kunnioittivat toisiaan, omertan laki vielä päti ja liiketoiminta mm. uhkapelien parissa kukoisti. Maailma kuitenkin muuttuu ja uusi sukupolvi ei kunnioita enää mafian kirjoittamattomia lakeja ja huumekauppaan sotkeutuminen hajottaa entisestään rivejä. Corleonen perheen uutta sukupolvea edustaa mm. Al Pacinon näyttelemä Michael Corleonen, jonka vaiheittainen muuttuminen puhtoisesta sotasankarista kohti pelättyä ja kylmäveristä mafiosoa muodostaa elokuvan keskeisen kasvutarinan. Sekä oscar-palkittu Brando, että Pacino tekevät molemmat elokuvassa erinomaiset suoritukset. Elokuvan väkevistä näyttelijäsuorituksista kertoo mm. se, että kolme eri henkilöä oli ehdolla miesten sivuosa-oscariin (mm. juuri Al Pacino).

Kummisetä ei todellakaan glorifioi mafiaelämää, vaan osoittaa sen raakuuden ja pelon ilmapiirin, kun mafiaperheiden välinen valtataistelu ei jätä ketään sivulliseksi. Perhe ja luottamus ovat elokuvan keskeisiä teemoja. Jos et ole mafiaelokuvien ystävä, Kummisetä kuuluu silti suorastaan yleissivistykseen. Jos puolestaan pidät mafiaelokuvista (kuten minä), osaat varmasti nauttia täysin rinnoin tästä vajaasta kolmetuntisesta kyseisen genren aatelia (ja nauttia niistä monista legendaarisista kohtauksista yhä uudelleen).

Arvosana: 10/10

”Someday - and that day may never come - I'll call upon you to do a service for me. But until that day, accept this justice as gift on my daughter's wedding day.”
-Vito Corleone

Leffamaisterin elokuva-arvostelu-ura alkaa

No niin. Pitkään on ollut tarkoituksena aloittaa tätä blogia, mutta kiire ja laiskuus ovat toistaiseksi vieneet voiton.

Eilen oli kuitenkin Leffamaisterin blogin syntymäpäivä ja onhan se hienoa aloittaa elokuva-arvostelujen kirjoittaminen katsojien kaikkien aikojen parhaaksi äänestämästä elokuvasta: The Shawshank Redemption, josta siis arvosteluni tämän tekstin alapuolella.

En paljasta arvosteluissani asioita elokuvien juonista "takakansi-tekstejä" enempää, joten niitä voi lukea huoletta, vaikkei kyseistä elokuvaa vielä olisi nähnytkään. Ehkä arvosteluni innostaa sinua katsomaan jonkun elokuvan.

Minulla on projektina katsoa kaikki IMDb:n top 250 listalle äänestettyä kaikkien aikojen parasta elokuvaa, joten näistä tulen ainakin kirjoittamaan arvosteluja (sivun ylälaidan linkin kautta pääsee listan arvosteluihini kätevästi). Tällä hetkellä olen listalta nähnyt yhteensä n. 120 elokuvaa, joten vielä on paljon katseltavaa ja arvosteltavaa jäljellä. Lisäksi Leffamaisterin arvosteluja tulee tälle sivulle muista maininnan arvoisista elokuvista, erityisesti uusista elokuvista, joita tulee katseltua.

Mikäli haluaisit lukea arvostelun jostain tietystä elokuvasta, voin nostaa sen "to-do"-listallani hieman ylemmäs. Arvosteluja pyrin lisäämään tasaiseen tahtiin 1-2 viikossa miten kiireiltäni kerkeän.

Hyviä elokuvahetkiä kaikille

T: Leffamaisteri

Rita Hayworth - Avain pakoon (The Shawshank Redemption), 1994

Täytyy todeta heti alkuun, että en ollenkaan pidä elokuvan nimen suomennoksesta: ”Rita Hayworth - Avain pakoon”. Nimi on tyypillistä 90-luvun suomennoslinjaa, jossa ei usein ollut mitään yhteyttä alkuperäisiin nimiin. Tästä eteenpäin puhun siis elokuvasta sen alkuperäisellä nimellä: ”The Shawshank Redemption”. Sitten itse asiaan.

Shawshank redemption on äänestetty IMDb:n listalla kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi (Se on myös eniten äänestetty elokuva, n. 960 000 ääntä). Väite, että kyseessä on maailmanhistorian paras elokuva, aiheuttaa lähes väkisinkin vastareaktioita: ”Mikä tässä nyt on niin erikoista, mitä missään muussa elokuvassa ei muka ole?” jne. Shawshank Redemption ei ole edes samalla tavalla ”legendaarinen” elokuva kuten vaikka esimerkiksi Kummisetä, Pulp Fiction tai vaikkapa Star Wars. Elokuva ei edes seitsemästä ehdokkuudesta huolimatta voittanut yhtään oscaria (?!?!?!), sillä samana vuonna julkaistu Forrest Gump (IMDb:n sijalla 18) kahmi vuoden 1995 palkintogaalassa pöydän tyhjäksi (yhteensä 6 oscaria).

Shawshank Redemption kertoo Tim Robbinsin näyttelemästä Andy Dufresne:stä, joka joutuu v. 1947 Shawshankin vankilaan vaimonsa ja tämän rakastajattaren murhasta. Vankilassa Andy tutustuu Morgan Freemanin näyttelemään ”Red”:iin, joka istuu myöskin elinkautista murhasta. Andy on ammatiltaan pankkiiri ja hän on eräänlainen outolintu muiden vankien joukossa. Vuosien varrella heistä kuitenkin muodostuu Redin kanssa hyviä ystäviä ja alun vaikeuksien jälkeen Andy alkaa pikku hiljaa sopeutua vankilaelämään ja sen omiin tapoihin sekä löytää oman paikkansa vankilan hierarkiasta.

On helppo ymmärtää, miksi elokuva on menestynyt niin hyvin IMDb:n listalla. Siinä on todella hienoa tarina, jossa on sopivissa määrin seikkailua, huumoria ja hyväntahtoisuutta, joten elokuvasta on todella helppo pitää (ja toisaalta vaikea olla pitämättä). Se on hieno tarina kahden miehen hiljalleen rakentuvasta pitkästä ystävyydestä sekä toivosta, joka ei kuole edes eristyssellin pimeydessä. Elokuvassa on hienosti kuvattu vankilamiljöötä ja muurien sisäisen maailman erilaisuutta ulkopuoliseen ”todelliseen” maailmaan, josta jokainen vanki alkaa vuosien varrella entistä enemmän vieraantua. Maailma menee vauhdilla eteenpäin, muta muurien sisällä jokainen päivä, kuukausi ja vuosi toistaa samaa rutiinia. Elokuvan pääkaksikko Robbins ja Freeman tekevät myös vakuuttavat suoritukset. Morgan Freeman, jonka näyttelemä Red toimii myös elokuvan kertojana, olisi saanut roolistaan takuuvarman oscarin ilman Tom Hanksin ehkä kaikkien aikojen näyttelijäsuoritusta Forrest Gumpissa.

Shawshank Redemption on niitä harvoja elokuvia, joka ei jaa mielipiteitä – en ole tavannut vielä ketään, joka ei olisi tästä elokuvasta pitänyt. Voin siis suositella aivan varauksettomasti Shawshank Redemptionia, oli sitten maailman paras elokuva tai ei.

Arvosana: 10/10

”I believe in two things: discipline and the Bible. Here you'll receive both. Put your trust in the Lord; your ass belongs to me. Welcome to Shawshank.”

- Warden Samuel Norton