Dallas Buyers Club, 2013

Dallas Buyers Club on myös yksi tulevan oscar-palkintogaalan ehdokkuusrohmuista yhteensä kuudella ehdokkuudella. Tästä joukosta löytyy myös parhaan elokuvan ehdokkuus, vaikken ihan uskokaan, että DBC tuossa kategoriassa voittoon saakka yltää.

Isommat voittomahdollisuudet DBC:llä on sen sijaan näyttelijäpuolella, sillä elokuvan pääosassa nähtävä Matthew McConaughey tekee todella erinomaisen suorituksen. Olen itse mieltänyt McConaugheyn aina jotenkin sellaisena siloposkisena (romanttisten) komedioiden näyttelijänä, joten hänen roolinsa DBC:ssä tekee sitäkin suuremman vaikutuksen. Mies on vielä lisäksi laihduttanut itsensä niin kuivaan kuntoon, ettei häntä meinaa edes samaksi kaveriksi tunnistaa. McConaugheyn harmiksi tänä vuonna voitto ei kyllä tule helpolla, ehkä kovimpana uhkaajana on Chiwetel Ejiofor elokuvasta 12 Years As ASlave. Leonardo DiCapriollekin (The Wolf Of Wall Street) moni on povannut oscaria jo pelkästään miehen ”työhistorian” takia.

Toinen huippuroolisuoritus on Jared Leton transvestiittina Rayon:ina, josta tulee McConaugheyn näyttelemän Ron Woodrofin liikekumppani elokuvan aikana. Elokuvan juoni tosiaan perustuu tositapahtumiin ja se sijoittuu v. 1985 Dallasiin, jossa AIDS:iin sairastuva Ron alkaa salakuljettamaan USA:n terveysviraston hyväksymättömiä lääkkeitä maahan ja myymään niitä hänenkaltaisilleen muille epätoivoisille sairastuneille. ”Kuolemaantuomitut” ovat valmiina tekemään mitä tahansa saadakseen itselleen vielä hetken lisää aikaa.

Dallas Buyers Club kiteyttää hyvin tuon aikakauden hengen ja ennakkoluulot AIDS:ia kohtaan. Tuolloin tauti oli vielä monille tuntematon ja sitä pidettiin lähinnä homojen sairautena. Tästä syystä ”syvässä etelässä” kovana miesten miehenä pidetyn Ronin sairastuminen onkin miehelle itselleen ja hänen kavereilleen aika ylitsepääsemätön asia. Elokuva on hieno tarina toivosta ja epätoivosta sekä ystävyydestä ja toisten auttamisesta. Vahva tarina ja hieno näyttelijätyö kannattelevat tätä elokuvaa alusta loppuun.

Arvosana: 8/10

“Let me give y'all a little news flash. There ain't nothin' out there can kill fuckin' Ron Woodroof in 30 days.”

-Ron Woodroof

Gravity, 2013

Olin kuullut tuttaviltani kommentteja Gravitystä ennen kuin olin sitä vielä itse nähnyt. Toiset kehuivat elokuvan maasta taivaisiin ja toisten mielestä se oli umpisurkea. Odotukseni olivat korkealla, sillä tällaisilla mielipiteet jakavilla elokuvilla on yleensä potentiaalia olla todella hyviä. Täytyy kyllä sanoa, että ei tarvinnut pettyä, sillä…

Gravity on mahtava elokuva!

Kyseessä on aivan ehdottomasti vuoden 2013 paras elokuva ja kyllä tämä helposti mahtuu tämän vuosituhannen top 10:eenkin. Jos tämä ei maaliskuussa tyhjennä oscar-kattausta niin se on todella ihme, ehdokkuuksia elokuva ainakin onnistui kahmimaan 10 kappaletta.

Juonesta lyhyesti: kaksi astronauttia, Ryan Stone (Sandra Bullock) ja Matt Kowalski (George Clooney) yrittävät selviytyä avaruudessa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen.

Sitten alkaa superlatiivien ja kehu-adjektiivien sarja: Alfonso Cuarónin ohjaama Gravity on kaiki puolin käsittämättömän hieno elokuva.  Sandra Bullock on lähellä uransa toista pääosa-oscaria, suoritus on todella hieno (jumalan kiitos rooliin ei päätynyt aiemmin kaavailluista naistähdistä esim. Angelina Jolie tai Natalie Portman). Elokuvan äänimaailma on erittäin hienosti rakennettu, soundtrack on todella hieno ja elokuvan tunnelmaa onnistutaan hienosti hallitsemaan intensiivisen musiikin ja avaruuden hiljaisuuden vuorovaikutuksella. Kuvaus on lisäksi toteutettu todella nerokkaasti. Elokuvassa hyödynnetään paljon pitkiä kohtauksia ja välillä kuvataan kaukaa avaruudesta isoja otoksia ja välillä astronautin kypärän sisältä rajattua näkymää. Lisäksi elokuvan erikoistehostetiimi on tehnyt käsittämättömän hienoa jälkeä. Voi vain kuvitella millainen työ on ollut tehdä täysin avaruuden painottomaan tilaan sijoittuva elokuva studiossa. Elokuvan 3D on myös jotain ennennäkemätöntä. Ennen Gravitya vain Hugossa (2011) oli mielestäni osattu todella hyödyntää 3D:tä muutenkin kuin teknisenä kikkailuna. Gravityssa on lisäksi hienosti rytmitetty jännittävät ja rauhalliset kohtaukset niin että elokuvan intensiteetti kasvaa koko ajan loppua kohden. Elokuva onnistuu pitämään katsojansa totaalisessa otteessa täydet 91 minuuttia. Ei tule heti mieleen toista elokuvaa, joka pitäisi jännitystä yllä näin onnistuneesti näin pitkän ajan.

Ei ole varmaan vaikea arvata, että tämän hehkutuksen lopputuloksena annan Gravitylle arvosanaksi täydet pisteet. Pidän IMDb:ssä omaa arviointikirjaa ja Gravity oli 25 elokuva, jolle annoin 10. Tämä pistäköön elokuvan perspektiiviin myös koko elokuvahistoriassa.

Tämä on nähtävä!

Arvosana: 10/10

“I hate space!”
-Ryan Stone

Escape Plan, 2013

Sylvester Stallone, 67 v. Arnold Schwarzenegger, 66 v. Kaksi 1980- ja 1990-lukujen suurinta toimintatähteä täällä tänään, vuonna 2013 samassa elokuvassa! Toisin kuin Expendables-elokuvissa, nyt myös Arskalla on iso rooli elokuvassa.  Hauska nähdä, kuinka pitkään nämä kaksi veteraania oikein jaksavat rymistellä, vielä ei ainakaan tunnu virta olevan vähissä.

Escape Plan kertoo Ray Breslin –nimisestä turvallisuusalan asiantuntijasta (Stallone), joka työkseen pakenee ulos vankiloista osoittaakseen niiden turvallisuuspuutteita. Ray on aikamoinen kettu, eivätkä kalterit häntä juuri pidättele. Sitten hän joutuu eräässä toimeksiannossaan ”hautaan”, kaikkien aikojen varmimpaan vankilaan, jonne nimensä mukaisesti ihmiset vain katoavat, eikä kukaan edes tiedä vankilan olinpaikkaa. Ray on siis elämänsä haasteen edessä, eivätkä kaikki tahot halua, että Ray ikinä onnistuisi pakenemaan ”haudasta”. Vankilassa Ray tutustuu Rottmayer-nimiseen vankiin (Schwarzenegger), ja yhdessä tämä parivaljakko alkaa juonimaan pakoa.

Escape Plan on juuri sitä mitä voisi etukäteen odottaakin ja vankilapakoelokuvaksi se on aika tyypillinen ja hivenen ennalta-arvattava. On myös hauska huomata, miten Stallone ja Schwarzenegger eivät ole yrittäneetkään muuttua hiukkaakaan kultavuosistaan, vaan kaikki elokuvassa (dialogi, hahmot jne.) on kuin suoraan 20 vuoden takaa. En sano siis tätä mitenkään negatiivisena asiana, sillä ainakin itse pääsen tässä ihan nuoruuteni toimintaelokuvatunnelmiin. Hyvikset ovat hyviksiä ja pahikset pahiksia ilman sen kummempaa syytä tai monimutkaisia henkilöhahmoja. Päähyvikset (Stallone & Schwarzenegger) ovat raavaita äijiä, jotka pistävät suoraviivaisesti halki, poikki ja pinoon laukoen välillä toimintaa keventäviä one-linereita tyyliin ”Have a lovely day... asshole!”. Ei tässä turhia selitellä eikä rakenneta monitasoisia juonenkäänteitä. Loppuun on itse asiassa rakennettu pieni “yllätys”, mutta juonen kannalta se on aika yhdentekevää.

Elokuva on taattua peruskamaa, ei mitään erikoista, mutta kyllä tämän parissa vajaan parituntisen viihtyy. Toivottavasti papat jaksavat vielä painaa. Syksyllä on ainakin tulossa vielä Expendbles 3. Sitä odotellessa.

Arvosana: 7/10

”This can go two ways. You let me go, and I'll pretend this never happened. If you don't, I'll burn this fucking place to the ground on my way out.”

-Ray Breslin

12 Years As A Slave, 2013

12 Years As A Slave on yksi viime vuoden merkittävimmistä elokuvista, ainakin jos on uskomista Oscar-raatia. Elokuva nimittäin kahmi yhteensä 9 ehdokkuutta, maaliskuussa nähdään montako palkintoa se vie mukanaan. Elokuvan teema on sellainen, että ainakin parhaan elokuvan ja parhaan miespääosan palkinnoista se taistelee tosissaan.

12 Years As A Slave sijoittuu 1840-luvun Yhdysvaltoihin, joissa tummaihoinen Solomon Northup elää New Yorkin osavaltiossa vapaana miehenä tienaten elannon itselleen ja perheelleen taiturimaisella viulunsoitollaan. Solomon kuitenkin kavalletaan, hänet kaapataan ja myydään orjaksi etelävaltioihin, jossa mustan miehen ainoa paikka on tehdä töitä puuvillapelloilla hänen valkoisen isäntänsä käskystä. Elokuvan lähtökohdat tuntuvat ehkä hieman epäuskottavilta, mutta itse asiassa tarina perustuu omakohtaisiin tositapahtumiin, joista Solomon Northup –niminen mies on aikanaan 1850-luvulla kirjoittanut kirjankin. Brad Pitt on sitten jostain saanut käsiinsä tämän kirjan, inspiroitunut tarinasta ja järjestänyt sen elokuvaksi (ja siinä samassa istuttanut itsensäkin pieneen sankarin sivuosarooliin).

Elokuvan tarina on vahva ja kerronta on toteutettu hienosti. Monissa kohtauksissa viipyillään pitkään tunnelmaa luoden ilman, että juonta mitenkään erityisesti olisi kiire viedä eteenpäin. Tällaisesta odotuksesta ja arkisesta raadannasta koostuu orja-Solomonin (joka liikkuu nimellä ”Platt”, koska hänen henkilöllisyytensä on viety) elämä. Chiwetel Ejiofor tekee elämänsä roolisuorituksen ja sivuosissa näkyvät Michael Fassbender ja Lupita Nyong’o ovat myös omat oscar-ehdokkuutensa ansainneet. Näiden kolmen henkilön varaan elokuva rakentuu ja mainosjulisteessa näkyvät ”isot nimet” (Brad Pitt, Benedict Cumberbatch ja Paul Giamatti) lähinnä vain vilahtavat valkokankaalla.

12 Years As A Slavessa on hienosti onnistuttu luomaan aikakauden tunnelma ja kuvaamaan vapautensa menettäneen miehen tuskaista taistelua ja odotusta kohti mahdollisuutta päästä takaisin kotiin perheensä luo. Ehdoton suosittelu.

Arvosana: 8/10

” I don't want to survive. I want to live.”

-Solomon Northup

The Wolf of Wall Street, 2013

Kuten viime syksynä tekemässäni The Great Gatsby –Kultahattu –elokuva-arvostelussanikin jo totesin, en ole nähnyt Leonardo DiCapriolta yhtään huonoa roolisuoritusta enkä elokuvaa. Kun ottaa huomioon, että The Wolf of Wall Streetin on vielä ohjannut Martin Scorsese, jolta en myöskään ole nähnyt yhtään huonoa elokuvaa, ei tarvinnut montaa kertaa miettiä mennäkö katsomaan näiden kahden uusimman yhteistyön tulosta. Scorsese ja DiCaprio ovat 2000-luvulla tehneet yhteistyötä mm. sellaisissa menestyselokuvissa kuin Suljettu Saari, The Departed, Lentäjä ja Gangs of New York.

The Wolf of Wall Street perustuu tositarinaan ja kertoo Jordan Belfort –nimisestä nuoresta pörssimeklarista, joka lähtee Wall Streetille kokeilemaan onneaan, perustaa oman yrityksensä ja päätyy tekemään miljoonia rahaa. Rahaa taotaan kaikilla mahdollisilla keinoilla moraalista tai laeista niin hirveästi välittämättä, tässähän ollaan nuoria ja kuolemattomia. Raha ja Wall Streetin syke vievätkin nuoren miehen ja hänen ystävänsä mukanaan ja heidän elämänsä koostuu lähes pelkästään viinasta, huumeista, huorista ja kaikenlaisesta sellaisesta irstailusta, mitä rahalla vaan voi saada. Paljasta pintaa elokuvassa näkyy lähes joka toisessa kohtauksessa, eikä sitä tai muuta irstailua ole juurikaan ruudulla sensuroitu, K-16 leima tulee siis ihan aiheesta.

Elokuva rakentuu pitkälle pääosaa näyttelevän DiCaprion suorituksen varaan ja sen pohjalle sietääkin rakentaa. Sivuosissa mm. Jonah Hill tekee erinomaisen suorituksen. DiCaprion näyttely on taas kerran oscarin arvoista, tosin tällaisesta elokuvasta sitä miehelle tuskin tullaan vieläkään myöntämään. Elokuva on tarina yhden miehen huimasta noususta ja lähes yhtä nopeasta ”tuhosta”. The Wolf of Wall Street on itse asiassa tarinaltaan ja rakenteeltaan todella samanlainen kuin Scorsesen yksi tunnetuimmista elokuvista, Mafiaveljet (Goodfellas, 1990). Tällä kertaa vain tarina on viety perinteisistä mafiaympyröistä ”pörssimafiaan”. Hyvä verrokkielokuva on myös klassikko Arpinaama.

The Wolf of Wall Street on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva. Varsinkin elokuvan alkupuolella vauhti on aikamoista ja meno ronskia. Tällaista se on kun ”uusrikkaat” pistävät oikein urakalla haisemaan! Huumoriakin on viljelty hyvin pitkin elokuvaa ja se onnistuu naurattamaankin useampaan otteeseen. Hieman ylipitkä elokuva tosin on, sillä mittaa sille tulee tasan 3 tuntia. Ei se missään vaiheessa ala pitkästyttämään, mutta tarinasta olisi tullut paljon jäntevämpi kun loppupuolelta oltaisiin n. puolen tunnin verran karsittu kohtauksia pois.

Arvosana: 8/10

”My name is Jordan Belfort. The year I turned 26, I made 49 million dollars, which really pissed me off because it was three shy of a million a week.”

- Jordan Belfort

Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men), 1957

Valamiesten ratkaisu oli pitkään ainoa elokuva, jota en ollut IMDb:n top 10:stä nähnyt. Se on top 10:n vanhin elokuva ja ehkä tästä syystä se ei minun sukupolveni edustajalle ollut etukäteen ollenkaan tuttu.  Odotusarvoni eivät siis olleet kovinkaan korkealla.

Elokuvan asetelma on itse asiassa todella mielenkiintoinen. Koko elokuva kuvaa yhden oikeusprosessin kulkua ja noin 98% tapahtumista sijoittuu oikeussalin ”takahuoneeseen”, jossa 12 valamiehestä koostuva joukko käy keskustelua heidän ratkaistavakseen annetusta tapauksesta.

Tätä se siis on: mustavalkoinen elokuva, jossa 12 nimetöntä valamiestä keskustelee rikoksesta ja käy läpi todistusaineistoja päästäkseen yksimieliseen ratkaisuun. Kuulostaa melko tylsältä, mutta ei sitä todellakaan ole. Elokuvan ”juoni” ja dialogi on rakennettu hienosti ja erilaiset henkilöhahmot ja heidän persoonansa on rakennettu hienosti luomaan heterogeeninen joukko, jossa riittää ristiriitaisuuksia ja erilaisia mielipiteitä.

Elokuvan englanninkielinen nimi (”12 Angry Men”) kertoo myös jotain sellaista elokuvasta, mitä suomennos kadottaa. Elokuva kertoo oikeastaan 12 erilaisista lähtökohdista ja taustoista tulleista miehistä, joiden oma historia ja elämä vaikuttavat heidän mielipiteisiinsä ja motiiveihinsa. ”Vihaisesti” näistä miehistä sitten kukin puolustaa omia näkökulmiaan

Elokuva on yli 55 vuotta vanha, mutta se on kestänyt aikaa erinomaisesti. Mustavalkoisen kuvan ja nykynäkökulmasta hieman ”vanhahtavan” näyttelytyylin ei pidä antaa häiritä, sillä kokonaisuus on erinomainen. Ennakko-odotuksiin nähden tämä on yksi niistä elokuvista, joka on yllättänyt minut positiivisimmin.

Suosittelen tätä ainakin itselleni hieman tuntemattomampaa elokuvaa kaikille oikeus- ja rikossarjojen ystäville. Vaikka koko elokuva tapahtuukin mustavalkoisesti yhdessä huoneessa, piirretään käsiteltävä rikos värikkäästi katsojan silmien eteen.

Arvosana: 9/10

“Juror #3: You're talking about a matter of seconds. Nobody can be that accurate.

Juror #8: Well I think that testimony that can put a boy into the electric chair *should* be that accurate.”

Takaikkuna (Rear Window), 1954

Takaikkuna on hieman yllättäen Alfred Hitchcockin korkeimmalle sijoittunut elokuva IMDb:n listalla; se yltää niukasti 30 parhaan elokuvan joukkoon ja jättää hiuksenhienosti taakseen Hitchcockin ehkä kuuluisimman elokuvan Psykon.

Takaikkuna kertoo valokuvaaja L.B. "Jeff" Jeffries:istä, joka on murtanut jalkansa kuvauskeikalla ja joutuu näin ollen viettämään kuumaa New Yorkin kesää istumalla kotonaan pyörätuolissa. Hänen ainoa viihdykkeensä on seurata kerrostalonsa takaikkunasta pihan ja naapuritalon ihmisten touhuja. Erään naapurin toiminta on hieman epäilyttävää ja tylsyyttään poteva Jeff alkaa heti näkemään erilaisia johtolankoja siitä, että naapurustossa on tapahtunut murha, joka hänen on tietysti selvitettävä pyörätuolistaan käsin.

Hitchcock on saanut elokuvaan todella nimekkäät näyttelijät: miespääosaa näyttelee hänen luottomiehensä James Stewart ja naispääosaa Grace Kelly. James Stewart on ainakin itselleni parhaiten tunnettu jokajouluisesta Ihmeellinen on elämä –elokuvasta. En oikein ole osannut päättää, että pidänkö hänestä paljon vai onko hän hieman ärsyttävä. Takaikkunassa hänen hahmonsa vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin Ihmeellinen on elämässä, joten hieman yksi-ilmeinen vaikutelma hänestä ainakin näiden kahden elokuvan perusteella jää.

Takaikkuna on aika hidastempoinen elokuva, eikä se onnistu saavuttamaan erityistä huipentumaa edes loppuratkaisua kohden. Erityisesti elokuvan alussa katsoja alkaa samaistumaan asunnossaan tylsistyvään Jeffiin. Elokuvassa on kyllä aineksia jännittäväksi murhamysteeriksi, mutta jotenkin lähtö on hieman hidas ja lopputulos jää vaisuksi. Osa dialogista on ihan nokkelaa, mutta juoni jää ehkä kuitenkin hieman kankeaksi. Omasta mielestäni Psyko on ehdottomasti Hitchcockin paras elokuva, eikä Takaikkuna kyllä jännityksessä sen tasolle lähimainkaan yllä.

Arvosana: 6/10

“Lt. Doyle: You didn't see the killing or the body. How do you know there was a murder?

Jeff: Because everything this fellow's done has been suspicious: trips at night in the rain, knifes, saws, trunks with rope, and now this wife that isn't there anymore.

Lt. Doyle: I admit it does have a mysterious sound. But it could be any number of things for the wife disappearing. Murder is the least part.

Jeff: Now, Doyle, don't tell me that he's just an unemployed magician amusing the neighborhood with his sleight of hand. Don't tell me that.”