Leffamaisterilla oli taas tänään vuorossa klassikkopäivä ja
ohjelmistossa Auringonlaskun katu vuodelta 1950. Elokuva oli aikanaan ehdolla
jopa 11 oscar-kategoriassa ja onnistui voittamaankin kolme kappaletta, mm.
parhaasta käsikirjoituksesta. Itselleni elokuva ei ollut entuudestaan mitenkään
tuttu, mutta se valittiin vuonna 1989 ensimmäisten 25 elokuvan joukossa
Yhdysvaltojen Kansalliseen elokuvaluetteloon, koska Kongressin
kirjasto arvioi sen kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi teokseksi. Tämä
kertokoon että kyseessä on yksi elokuvahistorian merkkipaaluista.
Elokuvan kertojana toimii elokuvakäsikirjoittaja Joe Gillis,
joka makaa elokuvan aloituskohtauksessa kuolleena eräässä uima-altaassa. Hän
kertoo tarinansa edelliseltä kuudelta kuukaudelta. Gilliksen käsikirjoitusura
ei ole kovin kummoisessa lennossa Hollywoodissa ja hän päätyy erilaisten
sattumien kautta menneiden aikojen mykkäelokuvien supertähden Norma Desmondin
kartanoon, jossa hän ottaa tehtäväkseen haamukirjoittaa tämän itsensä
kirjoittaman elokuvan tulevasta paluuelokuvastaan. Desmond on jo
viisissäkymmenissä oleva entinen tähti, mutta hän elää ja on takertunut
edelleen nuoruutensa menestyksen päiviin eikä suostu myöntämään, että maailma
on mennyt eteenpäin ja mykkäelokuvat ovat jo menneen talven lumia.
Elokuva on satiirinen kuvaus Hollywoodista, elokuvamaailmasta
ja sen tähtikulteista. Lisäksi se on mielenkiintoinen (ja surullinen) katsaus
ihmismieleen, joka ei osaa päästää menneestä irti. Hetki julkisuuden
valokeilassa on niin lyhyt ennen pitkää unohdusta. Gloria Swanson tekee
mielestäni hienon roolin elokuvan pääosassa Norma Desmondina ja olisi
ehdottomasti ansainnut oscarin suorituksestaan. Hahmokin on todella
mielenkiintoinen.
Elokuva on mielestäni katsomisen arvoinen, vaikkakin ajan
hammas onkin hieman syönyt sen parhaan terän. Tarinankerrontaa olisi
nykykatsojan näkökulmasta voinut hieman terävöittää ja osa dialogista on hieman
pökkelöä. Auringonlaskun katu on erilainen ja mielenkiintoinen tuttavuus.
Arvosana: 7/10
“Norma,
you're a woman of 50, now grow up. There's nothing tragic about being 50, not
unless you try to be 25.”
-Joe Gillis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti