Alien – Kahdeksas matkustaja (Alien), 1979

Ridley Scott oli 80-luvulla scifi-piireissä kova nimi (ja on sitä edelleen). Ensin hän ohjasi 1979 läpimurtoelokuvansa Alien ja kolme vuotta myöhemmin toisen scifi-klassikon Blade Runner. Jälkimmäinen oli ehdolla oscareissa parhaista erikoistehosteista ja Alien voitti kyseisen kategorian täysin ansaitusti. Elokuva on ollut myös esikuvana lukuisille myöhemmille toimintaelokuville, joissa on naispääosahahmo. Sigourney Weaver on ollut yksi pioneereista raivaamassa tietä hyvin miesvaltaisessa genressä.

Kyllähän se on myönnettävä, että lähes 35 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeenkin, Alien näyttää edelleen yllättävän hyvältä (Erityisesti erilaiset tekniset laitteet ja itse ”Alien”). Muutamissa kohtauksissa jää kylläkin kaipaamaan nykyistä tietokoneteknologian aikaa, mutta pääasiassa osaan arvostaa sitä, että tehosteet on tehty ”käsityönä” eikä digitaalisesti. Yksi asia on todettava tämän ajan scifi-elokuvista: on mielenkiintoista miten aikanaan on pystytty kuvittelemaan kaikenlaisia avaruusaluksia, kyborgeja jne., mutta tietokoneiden kehittymistä ei kukaan ole osannut hahmottaa. Alienissakin käytetään edelleen ”musta ruutu – vihreä teksti”-tyylisiä dos-käyttöliittymiä, vaikka ollaan tulevaisuudessa ja lennetään ympäri avaruutta hienolla avaruusaluksella. Voi tietysti olla, ettei ajan teknologioilla vain voitu hienompia käyttöliittymiä toteuttaakaan.

Alien kertoo seitsemästä avaruusalus Nostromon jäsenestä, jotka löytävät tunnistamattoman signaalin vieraalta planeetalta. He lähtevät etsimään henkiin jääneitä planeetalta, mutta saavatkin kyytiinsä ”kahdeksannen matkustajan”, vieraan vihamielisen elämänmuodon.

Elokuva onnistuu erityisesti yhdessä asiassa: jännityksen luomisessa, elokuvassa on monia kauhuelokuville tyypillisiä piirteitä. Tunnelma on halki elokuvan painostava kun odotusta rakennetaan lukuisissa kohtauksissa kohti katsojaa säikäyttävää jännityksen laukeamista. Näkymätön uhka toimii jännityksen luojana hienosti. Elokuvan ongelma on kuitenkin kauhu-genrelle tyypillinen, eli kun uhka muuttuu näkyväksi, jännityksen intensiteetti laskee huomattavasti.

Alien on ehdottomasti yksi genrensä klassikoita, joten sitä voi suositella kaikille scifi-kauhun ystäville. Elokuva on hieman kärsinyt ajan hampaasta teknologian kehittyessä, mutta se toimii edelleen hyvin. Itse en ole mikään kauhu-genren ylimpiä ystäviä, joten omaan makuuni Alien ei aivan iske.  Elokuvassa on kuitenkin monia elementtejä, joiden takia se kannattaa ainakin kerran katsoa.

Arvosana: 7/10

It's got a great defense mechanism... you don't dare kill it...

-Parker

Forrest Gump, 1994

Forrest Gump on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen lempielokuviani!

Tämän tekee mielenkiintoiseksi erityisesti se, että elokuvan lajityyppi ei ollenkaan kuulu omiin suosikkeihini; Forrest Gump on tietyllä tavalla jopa aika ”perhe-elokuvamainen”.

Elokuva kertoo Forrest Gump nimisen henkilön uskomattoman elämäntarinan. Hänen elämänsä lähtökohdat eivät ole helpoimmat. Hän on, kuten voisi sanoa, ”vähän yksinkertainen” (jopa tyhmä?) kaveri, joka joutuu lapsuudessaan käyttämään erityisiä metallisia jalkatukia, että pystyy edes kävelemään. Erinäisten sattumien kautta hän kuitenkin päätyy elämänsä eri vaiheissa mitä uskomattomampiin seikkailuihin.

Elokuva ilmestyi ”kaikkien aikojen elokuvavuonna” 1994 yhdessä mm. sellaisten elokuvien kuin The Shawshank Redemption (IMDb:n nro 1) ja Pulp Fiction (IMDbn nro 4). IMDb:n listalla Forrest Gump (nro 18) ei aivan pärjää edellä mainituille mestariteoksille, mutta oscar-gaalassa se onnistui nämä selättämään ja pokkasi yhteensä kunnioitettavat 6 pystiä (mm. paras elokuva ja paras ohjaus).

Elokuvan ainutlaatuisuus koostuu kahdesta asiasta. Ensinnäkin tarina on todella hieno ja koskettava. Forrestin elämään mahtuu mitä uskomattomampia käänteitä ja hän tuntuu rajoitteistaan huolimatta onnistuvan kaikessa mihin ryhtyy. Vanhemmalla iällään hän esim. sattumalta ostaa erään ”hedelmäyrityksen” (Apple) osakkeita ja lyö rahoiksi. Forrest on todella hyväntahtoinen ja sympaattinen hahmo, eikä katsoja oikein voi olla tykästymättä tähän kaveriin.  

Lisäksi Tom Hanks tekee Forrest Gumpina yhden kaikkien aikojen parhaimmista roolisuorituksista. Tätä korostaa se, että hän on modernin elokuvahistorian ainoa näyttelijä, joka on voittanut kahtena vuotena peräkkäin pääosa-oscarin (edellisenä vuotena elokuvasta Philadelphia). Ainoa samaan pystynyt on Spencer Tracy (v. 1938-39). On mahtanut olla valitsijaraadilla mielenkiintoinen paikka. Sivuosissa nähdään myös hyviä näyttelijäsuorituksia, mm. Gary Sinise tekee erinomaisen roolityön.

Suosittelen elokuvaa täysin varauksettomasti kaikille, vaikka osaa elokuvan ”naiivius” saattaa ärsyttääkin. Ainutlaatuinen tarina ja erinomainen näyttelijätyö tekevät tästä yhden parhaimmista elokuvista, joita olen nähnyt.

Arvosana: 10/10

“My momma always said, "Life was like a box of chocolates. You never know what you're gonna get."”

-Forrest Gump

Kuin surmaisi satakielen (To Kill A Mockinbird), 1962

Kuin surmaisi satakielen perustuu Harper Leen vuonna 1960 julkaistuun ja Pulitzer-palkittuun romaaniin (itse asiassa kirja on Leen ainoa julkaistu kirja). Elokuva sijoittuu lama-ajan Alabamaan ja kertoo Atticus Finch nimisestä lakimiehestä, joka puolustaa mustaihoista miestä oikeudessa. Atticus on yksinhuoltajaisä, jolla on kaksi lasta. Elokuvan tarinaa kerrotaan pitkälti näistä nuoremman, 6-vuotiaan Scout-tytön näkökulmasta. Scoutia näyttelevä 10-vuotias Mary Badham oli aikanaan kaikkien aikojen nuorin naissivuosa-oscarehdokas, palkinto tosin jäi saamatta. Elokuvan pääosassa (Atticus) oleva Gregory Peck sen sijaan pokkasi parhaan miespääosa-oscarin, joiden lisäksi elokuva sai myös parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja lavastuksen oscarit. Knoppitietona voisi vielä heittää, että elokuvan lopussa Robert Duvall tekee debyyttinsä valkokankaalla.

Elokuva lähtee todella hitaasti liikkeelle ja kestää kauan, ennen kuin katsoja löytää elokuvan punaisen langan. Alussa kuvataan vain Atticuksen lasten leikkejä ja perheen elämää hiljaisessa Maycombin kylässä. Elokuva tuntuu keskittyvän lapsien touhuiluihin ilman, että tarina hirveästi etenisi minnekään. Oikeastaan vasta elokuvan puolessa välissä käy ilmi, että Atticuksen työkseen ottama oikeudenkäyntitapaus on jotenkin juonen kannalta keskeinen asia.

Lähtökohtaisesti en pidä elokuvista, joissa on lapsinäyttelijöitä. Yleensä he eivät onnistu olemaan rooleissaan luontevia, vaikka luulen, että tämä johtuu osittain myös siitä, että aikuiset eivät osaa käsikirjoittaa uskottavia lapsihahmoja ja vuorosanoja heille. Kuin surmaisi satakielen ei ole poikkeus tähän lähtökohtaani. Elokuvan ensimmäisen puoliskon perusteella olin antamassa arvosanaksi jopa 5, mutta oikeastaan yksi ainoa kohta pelasti elokuvan vielä kuutosen puolelle.

Kyseisessä kohdassa käydään oikeudenkäynti Atticuksen puolustamaa Tom Robinsonia vastaan, jota syytetään valkoisen naisen pahoinpitelystä ja raiskaamisesta. Tähän kohtaukseen kiteytyy hienosti elokuvan kannanotto ennakkoluuloista ja todistajien kuulustelu on hienosti rakennettu (olen aina rakastanut amerikkalaisia oikeussalisarjoja). Oikeudenkäynti päättyy Atticuksen hienoon päätöspuheeseen, Gregory Peckin roolisuoritus on vakuuttava. 

Kaiken kaikkiaan Kuin surmaisi satakielen on hieman tylsä elokuva. Tarinaan kiinni pääseminen kestää kauan ja juoni tuntuu sisältävän paljon ylimääräisiä lasten leikkejä, jotka eivät tunnu vievän tarinaa eteenpäin. Elokuvalla on hetkensä, mutta kulttuuriteko lienee kuitenkin se päällimmäisin syy katsoa elokuva.

Arvosana: 6/10

“If you just learn a single trick, Scout, you'll get along a lot better with all kinds of folks. You never really understand a person until you consider things from his point of view... Until you climb inside of his skin and walk around in it.”

-Atticus Finch

Tohtori Outolempi eli: Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb), 1964

Se kaveri, joka keksi tälle elokuvalle nimen, ei kyllä ollut kuullut tiivistämisestä. Toisaalta nimi on nerokas; se jää mieleen ja minullekin nimi oli kyllä tuttu ennen kuin olin koko elokuvaa nähnytkään. Elokuva on todella arvostettu ja IMDb:n listallakin se keikkuu 40 nurkilla.

Tohtori Outolempi on yhden kaikkien aikojen ohjaajan - Stanley Kubrickin aikaisemman vaiheen tunnetuimpia elokuvia ja hänen viimeinen mustavalkoinen elokuvansa. Elokuva on musta komedia kylmästä sodasta, kommunismin pelosta ja ydinsodan uhasta, joka uhkaa realisoitua koko maailmaa uhkaavin seurauksin. Tätä uhkaa maailman suurimpien sotilasmahtien johtajat yrittävät estää toteutumasta.

Komedia on mielestäni kaikkein haasteellisin elokuvatyyli, on todella vaikeaa olla hauska ilman, että yrittää sitä liikaa. Tohtori Outolemmen huumori kuitenkin toimii: sitä on sopivasti höysteenä, eikä se ole liian päälle liimattua. Puhtaaksi komediaksi elokuvaa ei voi kuitenkaan luonnehtia, sillä sen tyyli on pääasiassa satiirinen ja siinä on myös poliittisia ja moraalisia kannanottoja.

Elokuvassa on myös lukuisia todella herkullisia roolihahmoja. Peter Sellers tekee elokuvassa todella hienon kolmoisroolin, kaikki hänen hahmonsa ovat todella hienosti näyteltyjä ja täysin erilaisia.  Hahmot on myös maskeerattu niin hyvin, että tämä kolmoisrooli paljastui minulle vasta elokuvan jälkeen. Sellers olisi mielestäni ehdottomasti ansainnut näyttelijäntyöstään oscarin, mutta ehkä valintaraadin ongelmaksi muodostui, että yksikään rooli yksinään ei ollut valinnan arvoinen. Myös George C. Scott ja Sterling Hayden tekevät hienot roolityöt kenraaleina.

Suosittelen Tohtori Outolempeä kaikille mustan huumorin ja satiirin ystäville. Vaikka elokuvan teema itsessään ei enää olekaan ajankohtainen yli 20 vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen, ei ajan hammas ole mielestäni ollenkaan päässyt puremaan tähän 60-vuotiaaseen elokuvaan. Näyttelijät ovat hyviä, juoni on herkullinen ja huumori toimii. 

Arvosana: 8/10

“Gentlemen, you can't fight in here! This is the War Room.”

-President Merkin Muffley