Man Of Steel, 2013

Teräsmies teki ensiesiintymisensä sarjakuvissa jo 1930-luvulla ja on sen jälkeen ollut tähtenä lukuisissa sarjakuvissa, elokuvissa, peleissä ja televisiosarjoissa. Man Of Steel on uusi filmatisointi tästä kaikkien supersankarien esi-isästä.

Teräsmiessaagan ei tarvitse olla katsojalle lainkaan tuttu, sillä Man Of Steel lähtee ”Batman Begins”-tyylisesti liikkeelle siitä mistä kaikki alkoi, Krypton-planeetalta. Taustatarinaa on tietysti taas hiukan muokattu tämän elokuvan juonen tarpeita varten, mutta vanhat tutut pääelementit ovat tallella.

Elokuvan pääosassa nähdään Henry Cavill, josta pienen parranajon jälkeen kuoriutuu siloposkinen ja jykeväleukainen Teräsmies.  Cavill ei erityisemmin vakuuta, mutta muissa rooleissa on ihan mielenkiintoisia näyttelijöitä/hahmoja. Pääpahiksena nähdään Boardwalk Empiresta tuttu Michael Shannon, joka sopii mielestäni rooliinsa oikein hyvin. Teräsmiehen Krypton-isää näyttelee Russell Crowe ja maa-isää Kevin Costner, molemmat kokemuksen tuomalla varmuudella. Toimittaja Lois Lanen esimiehenä Daily Planetissa nähdään puolestaan Matrix-elokuvista tuttu Laurence Fishburne.

Elokuva on kestoltaan n. 2h 20min, jossa on noin puolisen tuntia liikaa. Elokuva lähtee hieman hitaasti liikkeelle taustatarinalla Kryptonista, joka valahtaa pahasti tehostekikkailun puolelle. Tämän jälkeen kerrotaan nuoren Clark Kentin (=Teräsmies) tarinaa osittain nykyhetkessä ja osittain lapsuuden takaumien kautta. Tämä on kenties elokuvan mielenkiintoisin osuus, sillä viimeisen tunnin kestävä ”lopputaistelu” menee älyttömäksi tehostemässäilyksi, joka alkaa väkisinkin toistamaan itseään. Taisteluun mahtuu niin monta räjähdystä, rakennuksen romahtamista, hahmojen paiskautumista kaiken mahdollisen kuviteltavan läpi ja ohjuksien ampumisen ja lähitaistelun ja ilmataistelun ja ja ja… Ähkyhän tässä tulee. Kaiken lisäksi tämän kaiken maailmoja mullistavan taistelun loppuratkaisu on hieman lattea.

Man Of Steel yrittää tuoda Teräsmiehen hahmoon uusia ulottuvuuksia ja lähestymiskulmaa, mutta kaikki tämä tuppaa hautautumaan tehosteiden ja toiminnan alle. On kyllä myönnettävä, että elokuva näyttää kerrassaan upealta. On hämmentävää, kuinka hienoa jälkeä ja millaisia juttuja nykyään pystytään toimintaelokuviin tekemään. Man Of Steelin tekijöille on käynyt kuitenkin kuten lapselle karkkikaupassa: Hieman vähempikin määrä makeaa olisi varmasti riittänyt niin olisi säästytty mahanpuruilta. On tämä kuitenkin paras näkemäni Teräsmies-filmatisointi, joten supersankarielokuvien ystäville varmasti katsomisen arvoinen.

Arvosana: 7/10

“You just have to decide what kind of man you want to grow up to be, Clark. Whoever that man is, he's going to change the world.”

-Jonathan Kent

Léon, 1994

En tiedä mikä siinä on, mutta ranskalaisen elokuvan tunnistaa kyllä aina, vaikka siinä ei ranskaa puhuttaisikaan eikä se sinänsä liittyisi mitenkään Ranskaan. Jotenkin tuolla kansalla vain on täysin omanlaisensa tyyli tehdä elokuvia, näytellä ja kertoa tarinaa. Jo pelkästään näyttelijöiden dialogeista voi monesti erottaa ranskalaisen elokuvan Hollywood-elokuvasta.

Léon kertoo samannimisestä palkkamurhaajasta, joka päätyy pelastamaan naapurissaan asuvan nuoren tytön, jonka koko perhe tapetaan ”likaisten” poliisien toimesta, koska perheen isä on sotkeutunut rikolliseen toimintaan. Léonista ja tästä pienestä Mathilda-tytöstä muodostuu hyvin eriskummallinen parivaljakko, kun he alkavat asustaa yhdessä ja kun Léon alkaa ottaa Mathildaa mukaan ”työkuvioihinsa”. Pahat poliisit ovat tietysti samanaikaisesti Mathildan perässä.

Pahiksen roolissa nähdään Gary Oldman, joka tekee perushyvän suorituksen. Elokuva muistetaan kuitenkin jälkikäteen erityisesti 12-vuotiaan Natalie Portmanin debyyttielokuvaroolista Mathildana, josta nuori tyttö suoriutuu kyllä hyvin. Hahmoa vaivaavat ehkä hieman yleiset lapsiroolien ongelmat, eli se ei vaikuta uskottavalta vaan aikuisen kuvitelmana siitä millaisia lapset ovat. Portman suoriutuu kuitenkin hyvin.

En ole oikein osannut päättää, pidänkö ranskalaisista elokuvista vai en, eikä Léonkaan tuo tähän ongelmaani ratkaisua. Toisaalta se on raikkaasti erilainen kuin perinteiset toimintaelokuvat, mutta toisaalta juoni, hahmot, dialogi ja näyttelijät ovat hieman… kummallisia… niin kuin ranskalaisissa elokuvissa usein on tapana. Pääosaa näyttelevä Jean Reno on ehkä hieman pökkelö ja dialogi on paikoin vähän hölmöä, tämä voi johtua käsikirjoituksesta, Renosta itsestään, tai vain siitä että hahmon olisi tarkoituskin olla ”pökkelö”, mutta jotenkin tässä ei onnistuta luonnollisesti.

Léon on sijoittunut IMDb:n listalla 30 nurkille, mitä voidaan pitää kunnioitettavana suorituksena. Itse en elokuvaa kyllä top 250:iin nostaisi, mutta niille, jotka eivät häiriinny ranskalaisten elokuvien ”maneereista”, voi elokuvaa suositella.

Arvosana: 7/10

“Mathilda: Is life always this hard, or is it just when you're a kid?

Léon: Always like this.”

Nykyaika (Modern Times), 1936

Nykyaika on Kaupungin Valojen ohella yksi Charlie Chaplinin tunnetuimpia elokuvia ja IMDb:n listallakin se on päässyt 50 parhaan elokuvan joukkoon. Äänielokuvat alkoivat 1930-luvulla jo olemaan syrjäyttäneet mykkäelokuvat, mutta Chaplin ei tästä piitannut. Nykyajassa tosin alussa kuullaan hieman myös puhetta, mutta käytännössä kyseessä on mykkäelokuva mustine dialogiruutuineen.

Nykyajan päähahmona on tuttu Chaplinin näyttelemä kulkurihahmo, joka on elokuvan alussa töissä tehtaan liukuhihnalla. Elokuvan alun tehtaaseen sijoittuvat kohtaukset onnistuvat paikoittain olemaan jopa nykymittapuussa hauskoja ja tarinassa tuntuu olevan punainen lanka.

Sitten tämä lanka katoaa. Kulkuri menettää työnsä tehtaassa ja loppuelokuva on taas sekavaa ja ei-niin-hauskaa sinne tänne juoksentelua ja irrallisia sketsejä, jotka löyhästi muodostavat yhtenäisen tarinan. Elokuva on kestoltaan alle 1,5 tuntia, mutta loppua kohden se alkaa jo hieman puuduttaa.

Siinä missä esim. Kaupungin Valot on lähes puhtaasti komediallinen elokuva, Nykyajassa on myös yhteiskunnallisia ja poliittisia kannanottoja liittyen mm. tehdastyöläisten oloihin, lamaan ja sosiaaliturvaan. Teknologian kehitystä ei pidetä pelkästään hyvänä asiana kuten jo elokuvan kannestakin voi päätellä.

Jos Chaplinin kulkuri-elokuvista pitäisi jotain yhtä suositella, se olisi todennäköisesti Nykyaika, vaikka elokuvan loppupuoli jääkin heikonlaiseksi. Alun tehdaskohtauksissa saa nykykatsojakin nähdä pienen vilauksen siitä, miksi Chaplin oli aikanaan yksi huumoritaivaan kirkkaimmista tähdistä.

Arvosana: 6/10

Django Unchained, 2012

Quentin Tarantino on yksi lempiohjaajistani, Pulp Fiction, Kill Bill 1 & 2, Kunniattomat Paskiaiset, Reservoir Dogs, hienoja elokuvia kaikki tyyni. Tähän sarjaan liittyy myös Tarantinon uusin aikaansaannos Django Unchained.

Elokuva sijoittuu vuoden 1858 Texasiin ja kertoo mustaihoisesta Django-orjasta. Saksalaisperäinen palkkionmetsästäjä Schultz vapauttaa Djangon orjakauppiailta, koska tarvitsee tämän apua erään kadoksissa olevan ”toimeksiantonsa” löytämiseksi. Kaksikosta muodostaa menestyksekäs palkkionmetsästysparivaljakko, mutta Django haluaa lähteä etsimään vaimoaan, josta hän on joutunut orjakauppiaiden takia eroon. Schultz suostuu auttamaan ja yhdessä he lähtevät etsimään ja pelastamaan Djangon vaimoa Broomhildaa.

Djangossa on paljon samoja piirteitä kuin Tarantinon aiemmissa elokuvissa. Djangon etsintä- ja kostoretkessä on samoja piirteitä Kill Billin kanssa ja Christopher Waltzin näyttelemä Schultz on hahmona hyvin samankaltainen kuin hänen Kunniattomissa Paskiaisissa näyttelemänsä eversti Hans Landa. Väkivalta ja kielenkäyttö ovat ronskia tarantinomaiseen tyyliin, joten ihan herkimmille elokuva ei sovellu.

Djangossa on erittäin vakuuttava näyttelijäkaarti. Pääosassa oleva Jamie Foxx tekee ihan mukiinmenevän suorituksen, mutta hän ei ole minua aiemmin eikä nytkään onnistunut täysin erinomaisuudestaan vakuuttamaan. Sivuosanäyttelijät sen sijaan ovat kuin toiveunestani:

• Christoph Waltz, joka sai sivuosa-oscarin aivan mahtavasta suorituksestaan Tarantinon aiemmassa elokuvassa Kunniattomat Paskiaiset (2009) ja joka pokkasi saman palkinnon myös Djangosta. Molempien elokuvien roolihahmoissa on kyllä joitain samoja piirteitä. Waltz on tehnyt hienon roolisuorituksen myös elokuvassa Vettä Elefanteille (2011) ja on yksi uusista suosikkinäyttelijöistäni.
• Leonardo DiCaprio, jolta en ole nähnyt yhtään huonoa roolisuoritusta, ikinä. DiCaprio on vakuuttanut erityisesti lukuisilla viime vuosien mahtavilla roolisuorituksillaan ja Djangossa hän tekee erinomaisen sivuosaroolin.
• Samuel L. Jackson, josta ei varmaan tarvitse paljon sanoa. Tätä kulttinäyttelijää on siunattu sellaisella äänellä ja karismalla, että jälki on aina erinomaista. 

Django Unchained on erinomainen elokuva. Tarantino on tehnyt taas kerran erinomaista työtä ohjausrintamalla ja elokuvassa on lukuisia hienosti rakennettuja kohtauksia. Elokuva on viihdyttävä ja pursuaa hyviä näyttelijöitä, joten ei tätä voi kuin suositella. Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin ehkä elokuvan loppua olisi hieman voinut terävöittää, sillä hieman pitkäksi se venähtää.

Arvosana: 9/10

“Dr. King Schultz: How do you like the bounty hunting business?

Django: Kill white people and get paid for it? What's not to like?”