12 Years As A Slave, 2013

12 Years As A Slave on yksi viime vuoden merkittävimmistä elokuvista, ainakin jos on uskomista Oscar-raatia. Elokuva nimittäin kahmi yhteensä 9 ehdokkuutta, maaliskuussa nähdään montako palkintoa se vie mukanaan. Elokuvan teema on sellainen, että ainakin parhaan elokuvan ja parhaan miespääosan palkinnoista se taistelee tosissaan.

12 Years As A Slave sijoittuu 1840-luvun Yhdysvaltoihin, joissa tummaihoinen Solomon Northup elää New Yorkin osavaltiossa vapaana miehenä tienaten elannon itselleen ja perheelleen taiturimaisella viulunsoitollaan. Solomon kuitenkin kavalletaan, hänet kaapataan ja myydään orjaksi etelävaltioihin, jossa mustan miehen ainoa paikka on tehdä töitä puuvillapelloilla hänen valkoisen isäntänsä käskystä. Elokuvan lähtökohdat tuntuvat ehkä hieman epäuskottavilta, mutta itse asiassa tarina perustuu omakohtaisiin tositapahtumiin, joista Solomon Northup –niminen mies on aikanaan 1850-luvulla kirjoittanut kirjankin. Brad Pitt on sitten jostain saanut käsiinsä tämän kirjan, inspiroitunut tarinasta ja järjestänyt sen elokuvaksi (ja siinä samassa istuttanut itsensäkin pieneen sankarin sivuosarooliin).

Elokuvan tarina on vahva ja kerronta on toteutettu hienosti. Monissa kohtauksissa viipyillään pitkään tunnelmaa luoden ilman, että juonta mitenkään erityisesti olisi kiire viedä eteenpäin. Tällaisesta odotuksesta ja arkisesta raadannasta koostuu orja-Solomonin (joka liikkuu nimellä ”Platt”, koska hänen henkilöllisyytensä on viety) elämä. Chiwetel Ejiofor tekee elämänsä roolisuorituksen ja sivuosissa näkyvät Michael Fassbender ja Lupita Nyong’o ovat myös omat oscar-ehdokkuutensa ansainneet. Näiden kolmen henkilön varaan elokuva rakentuu ja mainosjulisteessa näkyvät ”isot nimet” (Brad Pitt, Benedict Cumberbatch ja Paul Giamatti) lähinnä vain vilahtavat valkokankaalla.

12 Years As A Slavessa on hienosti onnistuttu luomaan aikakauden tunnelma ja kuvaamaan vapautensa menettäneen miehen tuskaista taistelua ja odotusta kohti mahdollisuutta päästä takaisin kotiin perheensä luo. Ehdoton suosittelu.

Arvosana: 8/10

” I don't want to survive. I want to live.”

-Solomon Northup

The Wolf of Wall Street, 2013

Kuten viime syksynä tekemässäni The Great Gatsby –Kultahattu –elokuva-arvostelussanikin jo totesin, en ole nähnyt Leonardo DiCapriolta yhtään huonoa roolisuoritusta enkä elokuvaa. Kun ottaa huomioon, että The Wolf of Wall Streetin on vielä ohjannut Martin Scorsese, jolta en myöskään ole nähnyt yhtään huonoa elokuvaa, ei tarvinnut montaa kertaa miettiä mennäkö katsomaan näiden kahden uusimman yhteistyön tulosta. Scorsese ja DiCaprio ovat 2000-luvulla tehneet yhteistyötä mm. sellaisissa menestyselokuvissa kuin Suljettu Saari, The Departed, Lentäjä ja Gangs of New York.

The Wolf of Wall Street perustuu tositarinaan ja kertoo Jordan Belfort –nimisestä nuoresta pörssimeklarista, joka lähtee Wall Streetille kokeilemaan onneaan, perustaa oman yrityksensä ja päätyy tekemään miljoonia rahaa. Rahaa taotaan kaikilla mahdollisilla keinoilla moraalista tai laeista niin hirveästi välittämättä, tässähän ollaan nuoria ja kuolemattomia. Raha ja Wall Streetin syke vievätkin nuoren miehen ja hänen ystävänsä mukanaan ja heidän elämänsä koostuu lähes pelkästään viinasta, huumeista, huorista ja kaikenlaisesta sellaisesta irstailusta, mitä rahalla vaan voi saada. Paljasta pintaa elokuvassa näkyy lähes joka toisessa kohtauksessa, eikä sitä tai muuta irstailua ole juurikaan ruudulla sensuroitu, K-16 leima tulee siis ihan aiheesta.

Elokuva rakentuu pitkälle pääosaa näyttelevän DiCaprion suorituksen varaan ja sen pohjalle sietääkin rakentaa. Sivuosissa mm. Jonah Hill tekee erinomaisen suorituksen. DiCaprion näyttely on taas kerran oscarin arvoista, tosin tällaisesta elokuvasta sitä miehelle tuskin tullaan vieläkään myöntämään. Elokuva on tarina yhden miehen huimasta noususta ja lähes yhtä nopeasta ”tuhosta”. The Wolf of Wall Street on itse asiassa tarinaltaan ja rakenteeltaan todella samanlainen kuin Scorsesen yksi tunnetuimmista elokuvista, Mafiaveljet (Goodfellas, 1990). Tällä kertaa vain tarina on viety perinteisistä mafiaympyröistä ”pörssimafiaan”. Hyvä verrokkielokuva on myös klassikko Arpinaama.

The Wolf of Wall Street on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva. Varsinkin elokuvan alkupuolella vauhti on aikamoista ja meno ronskia. Tällaista se on kun ”uusrikkaat” pistävät oikein urakalla haisemaan! Huumoriakin on viljelty hyvin pitkin elokuvaa ja se onnistuu naurattamaankin useampaan otteeseen. Hieman ylipitkä elokuva tosin on, sillä mittaa sille tulee tasan 3 tuntia. Ei se missään vaiheessa ala pitkästyttämään, mutta tarinasta olisi tullut paljon jäntevämpi kun loppupuolelta oltaisiin n. puolen tunnin verran karsittu kohtauksia pois.

Arvosana: 8/10

”My name is Jordan Belfort. The year I turned 26, I made 49 million dollars, which really pissed me off because it was three shy of a million a week.”

- Jordan Belfort

Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men), 1957

Valamiesten ratkaisu oli pitkään ainoa elokuva, jota en ollut IMDb:n top 10:stä nähnyt. Se on top 10:n vanhin elokuva ja ehkä tästä syystä se ei minun sukupolveni edustajalle ollut etukäteen ollenkaan tuttu.  Odotusarvoni eivät siis olleet kovinkaan korkealla.

Elokuvan asetelma on itse asiassa todella mielenkiintoinen. Koko elokuva kuvaa yhden oikeusprosessin kulkua ja noin 98% tapahtumista sijoittuu oikeussalin ”takahuoneeseen”, jossa 12 valamiehestä koostuva joukko käy keskustelua heidän ratkaistavakseen annetusta tapauksesta.

Tätä se siis on: mustavalkoinen elokuva, jossa 12 nimetöntä valamiestä keskustelee rikoksesta ja käy läpi todistusaineistoja päästäkseen yksimieliseen ratkaisuun. Kuulostaa melko tylsältä, mutta ei sitä todellakaan ole. Elokuvan ”juoni” ja dialogi on rakennettu hienosti ja erilaiset henkilöhahmot ja heidän persoonansa on rakennettu hienosti luomaan heterogeeninen joukko, jossa riittää ristiriitaisuuksia ja erilaisia mielipiteitä.

Elokuvan englanninkielinen nimi (”12 Angry Men”) kertoo myös jotain sellaista elokuvasta, mitä suomennos kadottaa. Elokuva kertoo oikeastaan 12 erilaisista lähtökohdista ja taustoista tulleista miehistä, joiden oma historia ja elämä vaikuttavat heidän mielipiteisiinsä ja motiiveihinsa. ”Vihaisesti” näistä miehistä sitten kukin puolustaa omia näkökulmiaan

Elokuva on yli 55 vuotta vanha, mutta se on kestänyt aikaa erinomaisesti. Mustavalkoisen kuvan ja nykynäkökulmasta hieman ”vanhahtavan” näyttelytyylin ei pidä antaa häiritä, sillä kokonaisuus on erinomainen. Ennakko-odotuksiin nähden tämä on yksi niistä elokuvista, joka on yllättänyt minut positiivisimmin.

Suosittelen tätä ainakin itselleni hieman tuntemattomampaa elokuvaa kaikille oikeus- ja rikossarjojen ystäville. Vaikka koko elokuva tapahtuukin mustavalkoisesti yhdessä huoneessa, piirretään käsiteltävä rikos värikkäästi katsojan silmien eteen.

Arvosana: 9/10

“Juror #3: You're talking about a matter of seconds. Nobody can be that accurate.

Juror #8: Well I think that testimony that can put a boy into the electric chair *should* be that accurate.”