12 Years As A Slave, 2013

12 Years As A Slave on yksi viime vuoden merkittävimmistä elokuvista, ainakin jos on uskomista Oscar-raatia. Elokuva nimittäin kahmi yhteensä 9 ehdokkuutta, maaliskuussa nähdään montako palkintoa se vie mukanaan. Elokuvan teema on sellainen, että ainakin parhaan elokuvan ja parhaan miespääosan palkinnoista se taistelee tosissaan.

12 Years As A Slave sijoittuu 1840-luvun Yhdysvaltoihin, joissa tummaihoinen Solomon Northup elää New Yorkin osavaltiossa vapaana miehenä tienaten elannon itselleen ja perheelleen taiturimaisella viulunsoitollaan. Solomon kuitenkin kavalletaan, hänet kaapataan ja myydään orjaksi etelävaltioihin, jossa mustan miehen ainoa paikka on tehdä töitä puuvillapelloilla hänen valkoisen isäntänsä käskystä. Elokuvan lähtökohdat tuntuvat ehkä hieman epäuskottavilta, mutta itse asiassa tarina perustuu omakohtaisiin tositapahtumiin, joista Solomon Northup –niminen mies on aikanaan 1850-luvulla kirjoittanut kirjankin. Brad Pitt on sitten jostain saanut käsiinsä tämän kirjan, inspiroitunut tarinasta ja järjestänyt sen elokuvaksi (ja siinä samassa istuttanut itsensäkin pieneen sankarin sivuosarooliin).

Elokuvan tarina on vahva ja kerronta on toteutettu hienosti. Monissa kohtauksissa viipyillään pitkään tunnelmaa luoden ilman, että juonta mitenkään erityisesti olisi kiire viedä eteenpäin. Tällaisesta odotuksesta ja arkisesta raadannasta koostuu orja-Solomonin (joka liikkuu nimellä ”Platt”, koska hänen henkilöllisyytensä on viety) elämä. Chiwetel Ejiofor tekee elämänsä roolisuorituksen ja sivuosissa näkyvät Michael Fassbender ja Lupita Nyong’o ovat myös omat oscar-ehdokkuutensa ansainneet. Näiden kolmen henkilön varaan elokuva rakentuu ja mainosjulisteessa näkyvät ”isot nimet” (Brad Pitt, Benedict Cumberbatch ja Paul Giamatti) lähinnä vain vilahtavat valkokankaalla.

12 Years As A Slavessa on hienosti onnistuttu luomaan aikakauden tunnelma ja kuvaamaan vapautensa menettäneen miehen tuskaista taistelua ja odotusta kohti mahdollisuutta päästä takaisin kotiin perheensä luo. Ehdoton suosittelu.

Arvosana: 8/10

” I don't want to survive. I want to live.”

-Solomon Northup

The Wolf of Wall Street, 2013

Kuten viime syksynä tekemässäni The Great Gatsby –Kultahattu –elokuva-arvostelussanikin jo totesin, en ole nähnyt Leonardo DiCapriolta yhtään huonoa roolisuoritusta enkä elokuvaa. Kun ottaa huomioon, että The Wolf of Wall Streetin on vielä ohjannut Martin Scorsese, jolta en myöskään ole nähnyt yhtään huonoa elokuvaa, ei tarvinnut montaa kertaa miettiä mennäkö katsomaan näiden kahden uusimman yhteistyön tulosta. Scorsese ja DiCaprio ovat 2000-luvulla tehneet yhteistyötä mm. sellaisissa menestyselokuvissa kuin Suljettu Saari, The Departed, Lentäjä ja Gangs of New York.

The Wolf of Wall Street perustuu tositarinaan ja kertoo Jordan Belfort –nimisestä nuoresta pörssimeklarista, joka lähtee Wall Streetille kokeilemaan onneaan, perustaa oman yrityksensä ja päätyy tekemään miljoonia rahaa. Rahaa taotaan kaikilla mahdollisilla keinoilla moraalista tai laeista niin hirveästi välittämättä, tässähän ollaan nuoria ja kuolemattomia. Raha ja Wall Streetin syke vievätkin nuoren miehen ja hänen ystävänsä mukanaan ja heidän elämänsä koostuu lähes pelkästään viinasta, huumeista, huorista ja kaikenlaisesta sellaisesta irstailusta, mitä rahalla vaan voi saada. Paljasta pintaa elokuvassa näkyy lähes joka toisessa kohtauksessa, eikä sitä tai muuta irstailua ole juurikaan ruudulla sensuroitu, K-16 leima tulee siis ihan aiheesta.

Elokuva rakentuu pitkälle pääosaa näyttelevän DiCaprion suorituksen varaan ja sen pohjalle sietääkin rakentaa. Sivuosissa mm. Jonah Hill tekee erinomaisen suorituksen. DiCaprion näyttely on taas kerran oscarin arvoista, tosin tällaisesta elokuvasta sitä miehelle tuskin tullaan vieläkään myöntämään. Elokuva on tarina yhden miehen huimasta noususta ja lähes yhtä nopeasta ”tuhosta”. The Wolf of Wall Street on itse asiassa tarinaltaan ja rakenteeltaan todella samanlainen kuin Scorsesen yksi tunnetuimmista elokuvista, Mafiaveljet (Goodfellas, 1990). Tällä kertaa vain tarina on viety perinteisistä mafiaympyröistä ”pörssimafiaan”. Hyvä verrokkielokuva on myös klassikko Arpinaama.

The Wolf of Wall Street on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva. Varsinkin elokuvan alkupuolella vauhti on aikamoista ja meno ronskia. Tällaista se on kun ”uusrikkaat” pistävät oikein urakalla haisemaan! Huumoriakin on viljelty hyvin pitkin elokuvaa ja se onnistuu naurattamaankin useampaan otteeseen. Hieman ylipitkä elokuva tosin on, sillä mittaa sille tulee tasan 3 tuntia. Ei se missään vaiheessa ala pitkästyttämään, mutta tarinasta olisi tullut paljon jäntevämpi kun loppupuolelta oltaisiin n. puolen tunnin verran karsittu kohtauksia pois.

Arvosana: 8/10

”My name is Jordan Belfort. The year I turned 26, I made 49 million dollars, which really pissed me off because it was three shy of a million a week.”

- Jordan Belfort

Valamiesten ratkaisu (12 Angry Men), 1957

Valamiesten ratkaisu oli pitkään ainoa elokuva, jota en ollut IMDb:n top 10:stä nähnyt. Se on top 10:n vanhin elokuva ja ehkä tästä syystä se ei minun sukupolveni edustajalle ollut etukäteen ollenkaan tuttu.  Odotusarvoni eivät siis olleet kovinkaan korkealla.

Elokuvan asetelma on itse asiassa todella mielenkiintoinen. Koko elokuva kuvaa yhden oikeusprosessin kulkua ja noin 98% tapahtumista sijoittuu oikeussalin ”takahuoneeseen”, jossa 12 valamiehestä koostuva joukko käy keskustelua heidän ratkaistavakseen annetusta tapauksesta.

Tätä se siis on: mustavalkoinen elokuva, jossa 12 nimetöntä valamiestä keskustelee rikoksesta ja käy läpi todistusaineistoja päästäkseen yksimieliseen ratkaisuun. Kuulostaa melko tylsältä, mutta ei sitä todellakaan ole. Elokuvan ”juoni” ja dialogi on rakennettu hienosti ja erilaiset henkilöhahmot ja heidän persoonansa on rakennettu hienosti luomaan heterogeeninen joukko, jossa riittää ristiriitaisuuksia ja erilaisia mielipiteitä.

Elokuvan englanninkielinen nimi (”12 Angry Men”) kertoo myös jotain sellaista elokuvasta, mitä suomennos kadottaa. Elokuva kertoo oikeastaan 12 erilaisista lähtökohdista ja taustoista tulleista miehistä, joiden oma historia ja elämä vaikuttavat heidän mielipiteisiinsä ja motiiveihinsa. ”Vihaisesti” näistä miehistä sitten kukin puolustaa omia näkökulmiaan

Elokuva on yli 55 vuotta vanha, mutta se on kestänyt aikaa erinomaisesti. Mustavalkoisen kuvan ja nykynäkökulmasta hieman ”vanhahtavan” näyttelytyylin ei pidä antaa häiritä, sillä kokonaisuus on erinomainen. Ennakko-odotuksiin nähden tämä on yksi niistä elokuvista, joka on yllättänyt minut positiivisimmin.

Suosittelen tätä ainakin itselleni hieman tuntemattomampaa elokuvaa kaikille oikeus- ja rikossarjojen ystäville. Vaikka koko elokuva tapahtuukin mustavalkoisesti yhdessä huoneessa, piirretään käsiteltävä rikos värikkäästi katsojan silmien eteen.

Arvosana: 9/10

“Juror #3: You're talking about a matter of seconds. Nobody can be that accurate.

Juror #8: Well I think that testimony that can put a boy into the electric chair *should* be that accurate.”

Takaikkuna (Rear Window), 1954

Takaikkuna on hieman yllättäen Alfred Hitchcockin korkeimmalle sijoittunut elokuva IMDb:n listalla; se yltää niukasti 30 parhaan elokuvan joukkoon ja jättää hiuksenhienosti taakseen Hitchcockin ehkä kuuluisimman elokuvan Psykon.

Takaikkuna kertoo valokuvaaja L.B. "Jeff" Jeffries:istä, joka on murtanut jalkansa kuvauskeikalla ja joutuu näin ollen viettämään kuumaa New Yorkin kesää istumalla kotonaan pyörätuolissa. Hänen ainoa viihdykkeensä on seurata kerrostalonsa takaikkunasta pihan ja naapuritalon ihmisten touhuja. Erään naapurin toiminta on hieman epäilyttävää ja tylsyyttään poteva Jeff alkaa heti näkemään erilaisia johtolankoja siitä, että naapurustossa on tapahtunut murha, joka hänen on tietysti selvitettävä pyörätuolistaan käsin.

Hitchcock on saanut elokuvaan todella nimekkäät näyttelijät: miespääosaa näyttelee hänen luottomiehensä James Stewart ja naispääosaa Grace Kelly. James Stewart on ainakin itselleni parhaiten tunnettu jokajouluisesta Ihmeellinen on elämä –elokuvasta. En oikein ole osannut päättää, että pidänkö hänestä paljon vai onko hän hieman ärsyttävä. Takaikkunassa hänen hahmonsa vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin Ihmeellinen on elämässä, joten hieman yksi-ilmeinen vaikutelma hänestä ainakin näiden kahden elokuvan perusteella jää.

Takaikkuna on aika hidastempoinen elokuva, eikä se onnistu saavuttamaan erityistä huipentumaa edes loppuratkaisua kohden. Erityisesti elokuvan alussa katsoja alkaa samaistumaan asunnossaan tylsistyvään Jeffiin. Elokuvassa on kyllä aineksia jännittäväksi murhamysteeriksi, mutta jotenkin lähtö on hieman hidas ja lopputulos jää vaisuksi. Osa dialogista on ihan nokkelaa, mutta juoni jää ehkä kuitenkin hieman kankeaksi. Omasta mielestäni Psyko on ehdottomasti Hitchcockin paras elokuva, eikä Takaikkuna kyllä jännityksessä sen tasolle lähimainkaan yllä.

Arvosana: 6/10

“Lt. Doyle: You didn't see the killing or the body. How do you know there was a murder?

Jeff: Because everything this fellow's done has been suspicious: trips at night in the rain, knifes, saws, trunks with rope, and now this wife that isn't there anymore.

Lt. Doyle: I admit it does have a mysterious sound. But it could be any number of things for the wife disappearing. Murder is the least part.

Jeff: Now, Doyle, don't tell me that he's just an unemployed magician amusing the neighborhood with his sleight of hand. Don't tell me that.”

Hobitti – Smaugin Autioittama Maa (The Hobbit: The Desolation Of Smaug), 2013

Smaugin autioittama maa on Hobitti trilogian toinen osa ja jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin viime vuonna ilmestynyt Hobitti – Odottamaton Matka jäi. Ykkös-Hobitti oli mielestäni todella hyvä elokuva ja koska Taru Sormusten Herrasta –trilogia on yksi kaikkien aikojen elokuvasuosikkejani, oli kyseessä omalla kohdallani ehdottomasti vuoden odotetuin elokuva.

Kun elokuvateatterin ruutu pimeni ja elokuva oli loppu, tunnelmat olivat kuitenkin hieman kaksijakoiset. Smaugin autioittama maa on ykkösosan tavoin komeata katseltavaa, puitteet ovat hienot, tarina viihdyttävä ja vajaa kolmetuntinen meni yhdessä hujauksessa. Silti… Jotenkin elokuva jätti hieman kylmäksi. Johtuiko tämä sitten omista kovista odotuksista vai mistä, mutta mielestäni näistä aineksista olisi saanut vielä paljon paremmankin elokuvan aikaiseksi.

Hobitti 2:sen tarinaa vaivaa tyypillinen trilogioitten keskimmäisen osan –syndrooma. Siinä ei ole oikein selkeää alkua ja tarinan rakennusta, vaan katsoja tupsautetaan yhtäkkiä taas keskelle ensimmäisessä osassa alkanutta seikkailua. Siinä ei myöskään ole selkeää loppua (eikä edes väliloppu), vaan elokuva katkaistaan tylysti kesken suurimman jännityksen vähän ”jatkuu seuraavassa jaksossa”-tyylisesti. T
ässä tapauksessa jatkoa ei vain seuraa ensi viikolla seuraavassa jaksossa vaan vasta vuoden päästä, joten ratkaisu on mielestäni tarinankerronnallisesti aika erikoinen. Oma reaktioni lähenteli ainakin epäuskoa siinä vaiheessa kun ruutu meni pimeäksi – ei kai tätä tähän voi lopettaa.

Muutenkin tarinan kuljetus on paikoin sekavaa ja siinä on muutamia hieman irralliseksi jääviä kohtauksia. En tiedä kuinka paljon materiaalia elokuvasta on jäänyt leikkauspöydälle, joten ehkä tästäkin julkaistaan vielä myöhemmin hieman pidempi ”ohjaajan versio”. Ainakin Taru Sormusten Herrasta –elokuvien kohdalla pidennetyt versiot toimivat mielestäni paljon paremmin kuin alkuperäiset ”karsitut” elokuvateatteriversiot. Tarinaa vaivaa myös tietty ennalta-arvattavuus ja katsoja pystyy aika hyvin koko ajan aavistamaan mitä seuraavan nurkan takaa tarina tuo tullessaan.

Tarinan positiivisia puolia on puolestaan ensimmäisen osan tavoin se, että siihen on tuotu elementtejä ja juonikuvioita myös alkuperäisen Hobitti-kirjan ulkopuolelta. Näin tarinaa saadaan hienosti linkitettyä Taru Sormusten Herrasta –trilogiaan ja mukaan on otettu myös pätkiä mm. Silmarillionista. Mielestäni on kunnioitettavaa, että tarinaa uskalletaan muokata paremmin elokuvakerrontaan sopivaksi.

Kävin itse katsomassa elokuvateatterissa elokuvan HFR 3D-version ja voin suositella sitä kaikille. Elokuva on todella komean näköinen, vaikka ainakin itselläni kesti muutama minuutti alussa totuttautua todella sulaviin kameran ja hahmojen liikkeisiin. Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että elokuva on todella ”aidon” näköinen ja hyvin todellisen tuntuinen. Suosittelen elokuvaa kaikkien hyvän ja viihdyttävän seikkailuelokuvan ystäville (ja Tolkien-faneillehan tämä on ihan ”must” kamaa), ensimmäisen osan katsominen on kuitenkin mielestäni välttämätöntä tämän kakkososan katsomiseksi.

Arvosana: 8/10

Dori: Was that an earthquake?

Balin: That, my lad, was a dragon.