12 Years As A Slave, 2013

12 Years As A Slave on yksi viime vuoden merkittävimmistä elokuvista, ainakin jos on uskomista Oscar-raatia. Elokuva nimittäin kahmi yhteensä 9 ehdokkuutta, maaliskuussa nähdään montako palkintoa se vie mukanaan. Elokuvan teema on sellainen, että ainakin parhaan elokuvan ja parhaan miespääosan palkinnoista se taistelee tosissaan.

12 Years As A Slave sijoittuu 1840-luvun Yhdysvaltoihin, joissa tummaihoinen Solomon Northup elää New Yorkin osavaltiossa vapaana miehenä tienaten elannon itselleen ja perheelleen taiturimaisella viulunsoitollaan. Solomon kuitenkin kavalletaan, hänet kaapataan ja myydään orjaksi etelävaltioihin, jossa mustan miehen ainoa paikka on tehdä töitä puuvillapelloilla hänen valkoisen isäntänsä käskystä. Elokuvan lähtökohdat tuntuvat ehkä hieman epäuskottavilta, mutta itse asiassa tarina perustuu omakohtaisiin tositapahtumiin, joista Solomon Northup –niminen mies on aikanaan 1850-luvulla kirjoittanut kirjankin. Brad Pitt on sitten jostain saanut käsiinsä tämän kirjan, inspiroitunut tarinasta ja järjestänyt sen elokuvaksi (ja siinä samassa istuttanut itsensäkin pieneen sankarin sivuosarooliin).

Elokuvan tarina on vahva ja kerronta on toteutettu hienosti. Monissa kohtauksissa viipyillään pitkään tunnelmaa luoden ilman, että juonta mitenkään erityisesti olisi kiire viedä eteenpäin. Tällaisesta odotuksesta ja arkisesta raadannasta koostuu orja-Solomonin (joka liikkuu nimellä ”Platt”, koska hänen henkilöllisyytensä on viety) elämä. Chiwetel Ejiofor tekee elämänsä roolisuorituksen ja sivuosissa näkyvät Michael Fassbender ja Lupita Nyong’o ovat myös omat oscar-ehdokkuutensa ansainneet. Näiden kolmen henkilön varaan elokuva rakentuu ja mainosjulisteessa näkyvät ”isot nimet” (Brad Pitt, Benedict Cumberbatch ja Paul Giamatti) lähinnä vain vilahtavat valkokankaalla.

12 Years As A Slavessa on hienosti onnistuttu luomaan aikakauden tunnelma ja kuvaamaan vapautensa menettäneen miehen tuskaista taistelua ja odotusta kohti mahdollisuutta päästä takaisin kotiin perheensä luo. Ehdoton suosittelu.

Arvosana: 8/10

” I don't want to survive. I want to live.”

-Solomon Northup

World War Z, 2013

Zombiet eri muodoissaan ovat ehtymätön lähde toiminta-/kauhu-genren elokuville. Siinä missä ”vanhoina hyvinä aikoina” zombiet olivat kirjaimellisesti haudoista nousseita, hitaasti laahustavia eläviä kuolleita, on nykyviihteessä zombiutumisen takana lähes aina jokin virus, joka muuttaa tavalliset ihmiset zombeiksi.  Samalla zombien vauhti ja voimat ovat kasvaneet huomattavasti ja ne on tuotu pimeydestä myös päivänvaloon. Yksi tunnetuimpia genren nimiä on Resident Evil, alun perin peli, myöhemmin myös sarja elokuvia.

World War Z:ssä on hyvin paljon yhtäläisyyksiä kohtalaista menestystäkin niittäneeseen ”28 päivää myöhemmin” (ja sen jatko-osaan ”28 viikkoa myöhemmin”). Mystisesti ilmaantunut virus alkaa levitä ympäri maailmaa ja muuttamaan ihmisiä verenhimoisiksi zombeiksi. Zombin puremalle altistunut muuttuu itse zombiksi n. 10 sekunnissa, joten taudin leviämisvauhti on eksponentiaalinen. Suurkaupungit luhistuvat vain muutamassa päivässä kun tämän tartunnan saaneet rynnivät mielipuolisella aggressiolla eteenpäin.

Elokuvan pääosassa nähdään Brad Pitt:in näyttelemä entinen YK:n erikoisjoukkojen Gerry Lane, joka perheineen onnistuu pakenemaan zombeja ja päätyy YK:n komentolentotukialukselle keskelle Atlantia. Gerryn tehtäväksi tulee selvittää, mistä virus on saanut alkunsa, jotta siihen voitaisiin keksiä jokin vastalääke tai rokote. Kun valtaosa maailman väestöstä on muuttunut zombeiksi, ei tällainen globaali salapoliisiretki ole kuitenkaan mikään ”walk-in-the-park”.

Elokuvan parasta antia ovat ehdottomasti valoisassa (=päivällä) tapahtuvat massakohtaukset, jossa zombielaumat kuohuvien vesivirtojen tavoin leviävät pitkin kaupunkeja. Näissä muutamassa kohtauksessa on mm. todella vakuuttavan näköisiä ilmakuvakulmia helikoptereista. Muutenkin elokuvan erikoistehosteporukka on tehnyt hienoa jälkeä ja nämä kohtaukset ovat todella hienon näköisiä.

World War Z ei ole kovinkaan omaperäinen, oikeastaan se on aika tyypillinen zombi-elokuva. Hiipimistä painostavassa pimeydessä, katsojan säikäytyksiä yllättävillä hyökkäyksillä, pakoon juoksemista vesikauhuisen koiran lailla perässä laukkaavilta zombeilta jne. Mitään uutta ja mullistavaa World War Z ei genreen tuo, vaikka ihan mukiin menevä elokuva ja genrensä edustaja se onkin.

Arvosana: 7/10

“Most people don't believe something can happen until it already has. That's not stupidity or weakness, that's just human nature.”

-Jurgen Warmbrunn

Fight Club, 1999

Fight Club on Chuck Palahniuk:in kirjaan perustuva elokuva, jossa Edward Nortonin näyttelemä mies tutustuu liikematkallaan Brad Pittin näyttelemään Tyler Durdeniin ja päätyy asumaan tämän luokse kun hänen oma asuntonsa palaa epäilyttävissä olosuhteissa. Yhdessä miehet alkavat pitää työhönsä ja/tai elämäänsä turhautuneille miehille iltaisin "tappelukerhoa", jossa jäsenet tappelevat paljain käsin toisiaan vastaan. Tylerin ja Nortonin näyttelemän nimettömän kertojan välejä mutkistaa lisäksi Marla niminen nainen, johon kaksikolla on hyvin ristiriitaiset tunteet (Todellakin, tajusin vasta elokuvan jälkeen tätä arvostelua kirjoittaessani, että Nortonin näyttelemän hahmon nimeä ei mainita koko elokuvan aikana. Tähän nimiasiaan liittyy eräs mielenkiintoinen käänne, jota en tässä kuitenkaan avaa sen enempää, etten tulisi paljastaneeksi liikaa elokuvan juonesta).

Elokuva on koruton kuvaus kertojan (=Norton) elämän luisusta ja merkityksettömyydestä, jonka ainoaksi sisällöksi muodostuu iltaisin järjestettävät tappelut. Tästä muodostuu mielenkiintoinen kontrasti arkisen ja harmaan toimistotyön arjelle ja hikisen ja verisen väkivallan tuomille adrenaliiniryöpyille. Nuorten vihaisten ja turhautuneiden miesten patoutunut raivo pääsee purkautumaan iltaisin hallitussa ympäristössä "oikeutetusti" ilman sivullisia. Kertojan ja Durdenin järjestämästä Fight Club:ista muodostuu eräänlainen salakerho, josta ei ole lupa puhua ulkopuolisten kanssa ja johon päästäkseen on suoritettava eräänlainen "jäsenyysriitti" (eli osallistua tappeluun).

Norton tekee elokuvassa erinomaisen näyttelijänsuorituksen, jossa on nähtävissä samoja piirteitä kuin vuotta aiemmin ilmestyneessä American History X:ssä (josta Norton kahmaisi itselleen Oscar-ehdokkuudenkin). Brad Pitt toimi myös hyvin Durdenin roolissa eräänlaisena kertojan "idolina". Tämä aisapari sopii hyvin yhteen ja luo mielenkiintoisen ja ristiriitaisen parivaljakon, jonka välinen suhde ja sen kehittyminen muodostaa elokuvan punaisen langan.

Fight Club jos mikä on elokuva, jota ei voi arvostella ennen kuin sen on nähnyt loppuun saakka, sillä elokuvan loppuratkaisu on yksi elokuvahistorian hienoimpia (ellei jopa hienoin). Se pistää koko elokuvan aivan uudenlaiseen perspektiiviin ja laittaa katsojan miettimään kaikkea näkemäänsä. Minulle ainakin heräsi heti halu katsoa elokuva uudestaan. Suosittelen! Tämä on yksi niistä elokuvista, joka voisi jopa olla omassa top 10:ssänikin.

Arvosana: 10/10

”Welcome to Fight Club. The first rule of Fight Club is: you do not talk about Fight Club. The second rule of Fight Club is: you DO NOT talk about Fight Club! Third rule of Fight Club: someone yells "stop!", goes limp, taps out, the fight is over. Fourth rule: only two guys to a fight. Fifth rule: one fight at a time, fellas. Sixth rule: No shirts, no shoes. Seventh rule: fights will go on as long as they have to. And the eighth and final rule: if this is your first time at Fight Club, you have to fight.”

-Tyler Durden