Kuin surmaisi satakielen (To Kill A Mockinbird), 1962

Kuin surmaisi satakielen perustuu Harper Leen vuonna 1960 julkaistuun ja Pulitzer-palkittuun romaaniin (itse asiassa kirja on Leen ainoa julkaistu kirja). Elokuva sijoittuu lama-ajan Alabamaan ja kertoo Atticus Finch nimisestä lakimiehestä, joka puolustaa mustaihoista miestä oikeudessa. Atticus on yksinhuoltajaisä, jolla on kaksi lasta. Elokuvan tarinaa kerrotaan pitkälti näistä nuoremman, 6-vuotiaan Scout-tytön näkökulmasta. Scoutia näyttelevä 10-vuotias Mary Badham oli aikanaan kaikkien aikojen nuorin naissivuosa-oscarehdokas, palkinto tosin jäi saamatta. Elokuvan pääosassa (Atticus) oleva Gregory Peck sen sijaan pokkasi parhaan miespääosa-oscarin, joiden lisäksi elokuva sai myös parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja lavastuksen oscarit. Knoppitietona voisi vielä heittää, että elokuvan lopussa Robert Duvall tekee debyyttinsä valkokankaalla.

Elokuva lähtee todella hitaasti liikkeelle ja kestää kauan, ennen kuin katsoja löytää elokuvan punaisen langan. Alussa kuvataan vain Atticuksen lasten leikkejä ja perheen elämää hiljaisessa Maycombin kylässä. Elokuva tuntuu keskittyvän lapsien touhuiluihin ilman, että tarina hirveästi etenisi minnekään. Oikeastaan vasta elokuvan puolessa välissä käy ilmi, että Atticuksen työkseen ottama oikeudenkäyntitapaus on jotenkin juonen kannalta keskeinen asia.

Lähtökohtaisesti en pidä elokuvista, joissa on lapsinäyttelijöitä. Yleensä he eivät onnistu olemaan rooleissaan luontevia, vaikka luulen, että tämä johtuu osittain myös siitä, että aikuiset eivät osaa käsikirjoittaa uskottavia lapsihahmoja ja vuorosanoja heille. Kuin surmaisi satakielen ei ole poikkeus tähän lähtökohtaani. Elokuvan ensimmäisen puoliskon perusteella olin antamassa arvosanaksi jopa 5, mutta oikeastaan yksi ainoa kohta pelasti elokuvan vielä kuutosen puolelle.

Kyseisessä kohdassa käydään oikeudenkäynti Atticuksen puolustamaa Tom Robinsonia vastaan, jota syytetään valkoisen naisen pahoinpitelystä ja raiskaamisesta. Tähän kohtaukseen kiteytyy hienosti elokuvan kannanotto ennakkoluuloista ja todistajien kuulustelu on hienosti rakennettu (olen aina rakastanut amerikkalaisia oikeussalisarjoja). Oikeudenkäynti päättyy Atticuksen hienoon päätöspuheeseen, Gregory Peckin roolisuoritus on vakuuttava. 

Kaiken kaikkiaan Kuin surmaisi satakielen on hieman tylsä elokuva. Tarinaan kiinni pääseminen kestää kauan ja juoni tuntuu sisältävän paljon ylimääräisiä lasten leikkejä, jotka eivät tunnu vievän tarinaa eteenpäin. Elokuvalla on hetkensä, mutta kulttuuriteko lienee kuitenkin se päällimmäisin syy katsoa elokuva.

Arvosana: 6/10

“If you just learn a single trick, Scout, you'll get along a lot better with all kinds of folks. You never really understand a person until you consider things from his point of view... Until you climb inside of his skin and walk around in it.”

-Atticus Finch

Tohtori Outolempi eli: Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb), 1964

Se kaveri, joka keksi tälle elokuvalle nimen, ei kyllä ollut kuullut tiivistämisestä. Toisaalta nimi on nerokas; se jää mieleen ja minullekin nimi oli kyllä tuttu ennen kuin olin koko elokuvaa nähnytkään. Elokuva on todella arvostettu ja IMDb:n listallakin se keikkuu 40 nurkilla.

Tohtori Outolempi on yhden kaikkien aikojen ohjaajan - Stanley Kubrickin aikaisemman vaiheen tunnetuimpia elokuvia ja hänen viimeinen mustavalkoinen elokuvansa. Elokuva on musta komedia kylmästä sodasta, kommunismin pelosta ja ydinsodan uhasta, joka uhkaa realisoitua koko maailmaa uhkaavin seurauksin. Tätä uhkaa maailman suurimpien sotilasmahtien johtajat yrittävät estää toteutumasta.

Komedia on mielestäni kaikkein haasteellisin elokuvatyyli, on todella vaikeaa olla hauska ilman, että yrittää sitä liikaa. Tohtori Outolemmen huumori kuitenkin toimii: sitä on sopivasti höysteenä, eikä se ole liian päälle liimattua. Puhtaaksi komediaksi elokuvaa ei voi kuitenkaan luonnehtia, sillä sen tyyli on pääasiassa satiirinen ja siinä on myös poliittisia ja moraalisia kannanottoja.

Elokuvassa on myös lukuisia todella herkullisia roolihahmoja. Peter Sellers tekee elokuvassa todella hienon kolmoisroolin, kaikki hänen hahmonsa ovat todella hienosti näyteltyjä ja täysin erilaisia.  Hahmot on myös maskeerattu niin hyvin, että tämä kolmoisrooli paljastui minulle vasta elokuvan jälkeen. Sellers olisi mielestäni ehdottomasti ansainnut näyttelijäntyöstään oscarin, mutta ehkä valintaraadin ongelmaksi muodostui, että yksikään rooli yksinään ei ollut valinnan arvoinen. Myös George C. Scott ja Sterling Hayden tekevät hienot roolityöt kenraaleina.

Suosittelen Tohtori Outolempeä kaikille mustan huumorin ja satiirin ystäville. Vaikka elokuvan teema itsessään ei enää olekaan ajankohtainen yli 20 vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen, ei ajan hammas ole mielestäni ollenkaan päässyt puremaan tähän 60-vuotiaaseen elokuvaan. Näyttelijät ovat hyviä, juoni on herkullinen ja huumori toimii. 

Arvosana: 8/10

“Gentlemen, you can't fight in here! This is the War Room.”

-President Merkin Muffley  

Ilmestyskirja. Nyt. (Apocalypse Now), 1979

Kun olet ohjannut sellaiset elokuvat kuin Kummisetä ja Kummisetä II, odotukset ovat aika korkealla. Ilmestyskirja. Nyt. on varmasti Francis Ford Coppolan tunnetuin ohjaus heti legendaarisen mafiatrilogian jälkeen ja se on varmasti tunnetuin niistä kaikista lukuisista Vietnamin sotaan sijoittuvista elokuvista. Elokuvasta on alkuperäisen 153 minuuttisen version lisäksi tehty myöhemmin v. 2001 ”redux”-versio, jossa on 49 minuuttia lisää pituutta (yhteensä siis messevät 202 minuuttia). Tämä arvostelu käsittelee molempia versioita.

Elokuva kertoo kapteeni Willardista, joka saa salaisen tehtävän mennä syvälle Vietnamin metsiin ja murhata amerikkalainen eversti Walter E. Kurtz.  Everstiä syytetään neljästä murhasta ja tiedustelutietojen mukaan hän on mennyt suoraan sanottuna sekaisin ja leikkii jonkinlaista puolijumalaa paikallisten alkuasukkaiden keskuudessa.

Elokuvan alku antaa lupailla erinomaista elokuvaa. Ensimmäinen kohtaus, jossa kuvataan pommitusta samalla kun taustalla soi The Doorsin kappale The End on todella vaikuttava. Tästä leikataan asteittain Kapteeni Willardin hotellihuoneeseen. Pääosaa näyttelevä  Martin Sheen oli jo nuorella iällään karismaattinen näyttelijä ja hänen kertojan äänensä sopii elokuvan tunnelmaan erinomaisesti. Sivuosissa vilahtavat mm. G.D. Spradlin, Harrison Ford ja Robert Duvall, joten kaikki tuntuisi olevan kohdallaan. Alku on vauhdikas ja elokuvan tunnelma vaihtelee mielenkiintoisesti vakavasta ja traagisesta leppoisampaan ja suorastaan koomisiin kohtauksiin. Voisi sanoa, että elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat todella nautinnollista katsottavaa.

Mutta sitten.  Elokuva onnistuu kadottamaan otteensa viimeisen vajaan kahden tunnin aikana (redux: kahden ja puolen tunnin). Willardin matkaan lyöttäytyvän venekunnan näyttelijäkaarti ei oikein vakuuta, matka jokea ylävirtaan tuntuu loputtoman pitkältä ja osittain puuduttavalta ja se sisältää monta sellaista ”välietappia”, jotka olisi mielestäni voinut hyvin leikata pois tai ainakin tiivistää. Erityisesti redux-versioon on lisätty pari ylimääräistä pysähdystä, jotka ovat mielestäni melko irrallisia eivätkä mielestäni auta rakentamaan juonta eivätkä syventämään henkilöhahmoja tarpeeksi. Lopusta en kerro tässä sen enempää, mutta sanotaan se, että mielestäni se on suuri pettymys. Kliimaksi jää täysin puuttumaan ja tasapaksun kaksituntisen päätteeksi elokuva saa tasapaksun ja hieman kummallisen lopun. Edes Kurtzia näyttelevä Marlon Brando ei onnistu mielestäni sytyttämään hahmoa henkiin ja elokuvan aikana rakennettu odotus tuntuu turhalta ja kysymykset jäävät ilman kunnon vastauksia.

Elokuvan ensimmäisen kolmasosan perusteella olisin ollut valmis antamaan tälle elokuvalle arvosanaksi vähintään yhdeksän, mutta viimeiset kaksi kolmasosaa pudottivat arvosanan kahdeksikkoon (ja redux: seitsemään) Nämäkin olivat molemmat hilkulla pudota numeroa alemmas. Sotaelokuvien ystäville voin tätä klassikkoa kuitenkin nerokkaan alun vuoksi suositella, älkää kuitenkaan odottako loppupuolelta liikoja. Suosittelen myös ehdottomasti alkuperäistä versiota, reduxissa ei ole mielestäni muuta kuin turhaa pitkitystä.

Arvosana: 8/10 (alkuperäinen), 7/10 (redux)

“How many people had I already killed? There were those six that I knew about for sure. Close enough to blow their last breath in my face. But this time, it was an American and an officer. That wasn't supposed to make any difference to me, but it did. Shit... charging a man with murder in this place was like handing out speeding tickets in the Indy 500. I took the mission. What the hell else was I gonna do?”

-Captain Benjamin L. Willard (kertoja-ääni)

Uhrilampaat (The Silence Of The Lambs), 1991

Kyllä hullu toisen hullun tuntee. Tähän vanhaan viisauteen uskoo myös FBI kun he yrittävät saada kiinni sarjamurhaajaa, joka nylkee uhrinsa. Nuori agentti Clarice Starling yrittää saada parempaa näkemystä murhaajan sielunelämästä keskustelemalla tohtori Hannibal Lecterin kanssa, joka on telkien takana murhattuaan ja syötyään omia uhrejaan.  Lecter ei kuitenkaan ole valmis auttamaan täysin pyyteettömästi.

Elokuva kahmi aikanaan 5 arvostetuinta oscaria (paras el

okuva, paras miespääosan esittäjä, paras naispääosan esittäjä, paras ohjaus, paras käsikirjoitus). Edellinen näin tehnyt elokuva oli v. 1975 julkaistu Yksi lensi yli käenpesän eikä samaan suoritukseen ole Uhrilampaiden jälkeen mikään muu elokuva pystynyt. Tämä tosiasia ja elokuvan sijoittuminen IMDb:n listalla 25 kaikkien aikojen parhaan elokuvan joukkoon kertoo kaiken olennaisen.

Uhrilampaat rakentuu pitkälti vahvoihin henkilöhahmoihin ja heitä erinomaisesti esittäviin näyttelijöihin, keskeisimpänä tietysti Anthony Hopkinsin näyttelemä Hannibal Lecter. Hahmo on todella mielenkiintoinen, ulkoisesti sivistynyt ja karismaattinen Lecter on sisältä ”hirviö”, joka manipuloi ja murhaa säälimättä. Tämä ristiriitaisuus ja Lecterin elokuvan aikana agentti Starlingiin muodostuma suhde ovat elokuvan hienointa antia. Lecter on entinen psykologi, mutta tällaista psykologia kukaan tuskin haluaisi päänsä sisään. Jodie Foster tekee myös hienon roolityön ja molempien oscarit ovat ehdottomasti ansaittuja.

Vaikka kyseessä on elokuva-arvostelu, en voi olla nostamatta esiin myös Thomas Harrisin samannimistä kirjaa, johon elokuva perustuu. Olin itse lukenut tämän kirjan ennen kuin olin nähnyt elokuvaa ja on todettava, että vaikka elokuvassa on hyvät näyttelijät ja ohjaus on tehty taitavasti, aivan kirjan tasolle tunnelman intensiivisyydessä ei päästä. Tämä on myös se pääasiallinen syy, miksen elokuvalle täyttä 10 antanut; mielestäni sitä ”jotain” kirjan tunnelmasta ei aivan 100%:sti elokuvassa tavoitettu.

Kaiken kaikkiaan Uhrilampaat on kuitenkin erinomainen elokuva ja suosittelen sitä varauksettomasti (ehken kuitenkaan aivan heikkohermoisimmille). Se on hieno katsaus ihmismielen sisään, jossa on myös sellaista, mitä emme ehkä edes haluaisi nähdä.

Arvosana: 9/10

“A census taker once tried to test me. I ate his liver with some fava beans and a nice chianti.

-Hannibal Lecter