Citizen Kane (1941)

Tällä kertaa katseluvuorossa oli Orson Wellesin klassikko ja kriitikoiden lempilapsi Citizen Kane, joka on monissa äänestyksissä sijoitettu jopa kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Elokuva on ollut yksi suurimmista aukoista elokuvasivistyksessäni, sillä en ole sitä aiemmin tähän ikään mennessä nähnyt. No, nytpä tuli sekin korjattua.

Elokuva kertoo upporikkaan Charles Foster Kane:n elämästä, jota käydään takautuvissa muistelmissa läpi, kun joukko toimittajia yrittää selvittää tämän suurmiehen kuoleman hetkellään sanoman viimeisen sanan “Rosebud” merkitystä. Elokuvan alussa Kanen elämästä on nähty “virallinen” tiivistelmä uutislähetyksen muodossa ja Kanen tunteneiden henkilöiden muistelmien kautta hänen elämäntarinansa syvenee pikku hiljaa.

Elokuva on sellainen klassikko, että minäkin olin jotain kautta tullut tietoiseksi “loppuratkaisusta”, eli Rosebud-mysteerin selviämisestä vaikken elokuvaa ollut nähnytkään. Tämä oli myös yksi syy miksen ollut elokuvaan aiemmin tarttunut, sillä ajattelin, että tämä “spoilaus” pilaisi elokuvan.

Olin kuitenkin väärässä. Mielestäni koko Rosebud-arvoitus ei oikeastaan ole edes kriittinen elokuvan juonen kannalta. Se vain tarjoaa motiivin ruveta käymään läpi Kanen elämää. Tarina on mielestäni hieno ja pistää ajattelemaan. Kane on henkilöhahmona erittäin mielenkiintoinen ja monikerroksinen, eivätkä hänen todelliset ajatuksensa ja motiivinsa avaudu suoraan.

Elokuva sai aikanaan paljon ylistystä mm. uudenlaisista kuvaustekniikoista, äänen käytöstä jne. ja sitä pidettiin monella tapaa uraa uurtavana. Tällaisia asioita nykykatsoja ei pysty yhtä suuressa mittakaavassa arvostamaan, mutta muutamia hienoja juttuja kyllä osuu silmään, joita ei tämän aikakauden elokuvissa juuri ole. Ohjauksen ja tuottamisen lisäksi Orson Welles tekee myös kameran edessä hienon suorituksen.

Citizen Kane on yksi elokuvahistorian suurimpia klassikoita ja ehdottomasti katsomisen arvoinen. Se on kestänyt mielestäni hyvin aikaa, tarina on hieno ja sopii hyvin myös nykypäivään.

Arvosana: 8/10

“Rosebud…”

-Charles Foster Kane

Suuri Puhallus (Now You See Me), 2013

Suuri Puhallus (mitäköhän suomentaja on taas ajatellut) on toiseksi paras taikurielokuva, jonka olen nähnyt. Ainoa parempi on The Prestige (2006), joka löytyy IMDb:n listalta sijalta 67. (Sijoitus ei tosin tee oikeuttaa elokuvalle, sillä se on todella nerokas. Pitääkin kirjoittaa siitä arvostelu seuraavaksi).

Mutta itse elokuvaan. Suuressa puhalluksessa neljä taikuria liittoutuu yhteen ja muodostaa esityksen, jonka aikana he ryöstävät suuria summia rahaa ja jakavat sen yleisölleen. FBI ja Interpol laitetaan heidän peräänsä, mutta harhautuksen ja huijauksen mestareita ei niin helposti laitetakaan nalkkiin, vaikka avuksi otetaankin kuuluisa taikureiden temppuja työkseen paljastava asiantuntija.

Elokuvassa on vakuuttava näyttelijäkaarti. Pääosissa nähdään mm. Avengersista ja Suljetusta saaresta tuttu Mark Ruffalo sekä Social Networkista tuttu Jesse Eisenberg. Sivuosista löytyy kaksi maailman parhaimmistoon kuuluvaa näyttelijää eli Morgan Freeman ja Michael Caine (viimeaikaisia hyviä suorituksia löytyy mm. kaikista kolmesta uusimmasta Batmanistä).

Elokuva olisi saattanut jäädä ”tavallisen” toimintaelokuvan tasolle takaa-ajoineen, poliisien jallituksineen jne. jne., mutta taikuuselementti; petokset ja silmänkääntötemput tuovat elokuvaan hauskan lisämausteen ja loppuratkaisuun on panostettu. Tämä on ensiarvoisen tärkeää, sillä loppu on aina elokuvan tärkein kohta. Parin tunnin elokuvassa ei ole mahdollista esim. rakentaa henkilöhahmoja samalla tavalla kuin esim. tv-sarjoissa, joten tarinaan ja erityisesti loppuun panostaminen on ensiarvoisen tärkeää. Jonkun mielestä loppu saattaa olla ennalta-arvattava, mutta mielestäni se on erittäin onnistunut.

Rakastan ”loppukäänne”-elokuvia, mutta aivan kymppiin saakka Suuri Puhallus ei kuitenkaan yllä. Muutamat massoihin vetoavat ”hollywoodmaisuudet” pois jättämällä (esim. melko päälle liimattu pakollinen rakkauskuvio) näin olisi ehkä voinut ollakin.

Tiivistettynä: paljon hyviä näyttelijöitä, hauska ja kekseliäs tarina, taikuutta ja yllättävä loppuratkaisu. En voi kuin suositella kaikille.

Arvosana: 9/10

“Come closer. Because the closer you think you are, the less you'll actually see.”

Kummisetä II (Godfather II), 1974

Kummisetä 2 on Corleonen mafiaperheestä kertovan trilogian toinen osa (ks. Kummisetä). Elokuva jakaantuu hienosti kahteen eri  aikakauteen sijoittuvaan tarinalinjaan, joita kuljetetaan limittäin koko elokuvan ajan.

Ensimmäinen tarinalinja jatkaa siitä mihin elokuvan ensimmäinen osa jäi ja jossa seurataan Pacinon näyttelemän Michael Corleonen edesottamuksia Corleonen mafiaperheen johtajana ja uutena kummisetänä. Michael on ensimmäisen elokuvan lopussa raivannut tieltään suuren joukon vihollisiaan ja paaluttanut asemansa perheen johdossa, mutta uusia ongelmia alkaa kasaantua heti elokuvan alussa. Ykkösosan tavoin, myös kakkososa on hyvin synkeän sävyinen ja kuvaa sitä petosten ja juonittelujen viidakkoa, joita vastaan Corleonen perheen johtaja joutuu taistelemaan. Tässä pelissä kehenkään ei voi luottaa, ei edes omiin läheisiinsä.

Toinen tarinalinja sijoittuu kauemmas historiaan ja kertoo Vito Corleonen saapumisesta Amerikkaan pienenä poikana ja hänen ensivaiheistaan tulevaksi kummisedäksi. Aikalaismiljöö on hienosti rakennettu ja tarina tuo syvyyttä Viton hahmoon ja luo kuvaa ykkösosan vanhan miehen taustoista ja elämäntarinasta.

Pacino sai ensimmäisen osan tavoin myös kakkososasta oscar-ehdokkuuden (tällä kertaa pääosasta), mutta palkinto jäi edelleen saamatta. Nuorta Vito Corleonea näyttelevä Robert De Niro sen sijaan pokkasi sivuosa-oscarin. Näin myös ”nuori” Vito sai oscarin ”vanhan” saadessa omansa ja ykkösosassa. De Niron suoritus onkin todella uskottava puheenpartta myöten ja nuori Vito on helppo yhdistää ykkösosan vanhempaan versioon. Knoppitietona voidaan heittää myös se, että Kummisetä 2 oli ensimmäinen jatko-osa, joka voitti parhaan elokuvan oscarin (ja pitkään myös ainoa, kunnes Taru Sormusten Herrasta: Kuninkaan paluu voitti v. 2003 parhaan elokuvan tittelin).

Kummisetä-trilogian ensimmäinen osa on tietysti ”SE” Kummisetä, mutta tarinana kakkososa on mielestäni jopa edeltäjäänsä hieman vahvempi. Elokuvalla on etunaan myös se, että iso osa henkilöhahmoista on tuttuja jo ykkösosasta ja näin niitä päästään syventämään entisestään. Se matka ja muutos, jonka esimerkiksi Michael Corleone kulkee hahmona ykköselokuvan alusta kakkososan loppuun on aivan huikea, eivätkä vuodet todellakaan kohtele mafiaperheen johtajaa silkkihansikkain.

Kummisetä 1 ja 2 ovat todella tiivis pari, enkä osaa tietyssä mielessä edes ajatella niitä kahtena erillisenä elokuvana. On kuin yksi pitkä elokuva olisi vain jaettu kahteen eri osaan, niin erottamattomia ne ovat. Suosittelen lämpimästi myös kakkososaa kaikille mafiaelokuvien (ja ylipäänsä elokuvien) ystäville.

Arvosana: 10/10

”If anything in this life is certain, if history has taught us anything, it is that you can kill anyone.”

-Michael Corleone

Medusan Sinetti (The Bourne Ultimatum), 2007

Kun vauhtiin pääsee niin mitäs sitä lopettamaankaan, kolmas ilta ja kolmas osa Jason Bournen seikkailuja (ks. myös aiempien osien arvosteluni). Nyt kun olen katsonut kaikki kolme leffaa peräkkäisinä päivinä, täytyy kyllä sanoa, että en suosittele samaa muille. Olin odottanut, että kolmas leffa nousisi selkeästi kahden aiemman yläpuolelle, onhan se päässyt IMDb:n listallakin kunnioitettavasti top 200 joukkoon. Pienoiseksi pettymykseksi täytyy kuitenkin sanoa, että elokuva noudatti edelleen hyvin pitkälle samaa kaavaa kuin kaksi edellistäkin osaa. Jos oikein kärjistetään, niin voisi sanoa, että tässä on tehty sama elokuva kolmeen kertaan. Kannattaa siis pitää hieman väliä elokuvien katselujen välillä niin ei pääse "puutumaan".

Bourne juoksee taas kerran pakoon takaa-ajajiaan ympäri maailmaa ja selvittää menneisyyttään. Edellisten jaksojen pahikset on korvattu uusilla ja hyvin samanlaisilla. Elokuva ei pidä sisällään myöskään mitään yllättäviä juonenkäänteitä vaan se on hyvin suoraviivaista toimintaa hyvikset vastaan pahikset periaatteella.

Kritiikistäni huolimatta elokuva oli mielestäni hyvä, kuten olivat kaksi aiempaakin osaa. Ne tosin olivat ”vain” hyviä, eikä esiin noussut mitään erityismaininnan arvoisia asioita (lisäksi en ole autotakaa-ajojen ystävä, mielestäni ne vain tuppaavat olemaan ylipitkiä ja hieman tylsiä). Ennakko-odotukseni olivat ehkä vain turhan korkealla, sillä trilogian elokuvat ovat genressään saaneet esim. IMDb:ssä todella hyvät arvostelut.

Perustoimintaa siis, painottuen enemmän takaa-ajoihin kuin ammuskeluun. Elokuvat rakentuvat toistensa päälle, joten suosittelen katsomaan ne kaikki jos katsoa aikoo, tästäkin elokuvasta menisi paljon ohi jos ei olisi aiempia kahta nähnyt.

Arvosana: 7/10

“This is Jason Bourne, the toughest target that you have ever tracked. He is really good at staying alive, and trying to kill him and failing... just pisses him off.”
-Pamela Landy